Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Lähestymme lampea stratosfääristä.

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystämään pienessä lammessa asuvan pienen hauen. Jokavuotinen homma on tällä kertaa yllättävän vaikeaa. Ensin katkeaa siima, sitten käy ilmi, että lammen on vallannut näkki. Samaan aikaan kylille ilmaantuu ylikonstaapeli Janatuinen, jolle Lappi on uusi aluevaltaus. Janatuinen haluaa saada käsiinsä Elinan ja odottaa kohtaavansa jonkin verran vaikeuksia, mutta peijoonin ja väkiyön varalle hänkään ei ole varautunut.

Muistaakseni törmäsin tähän jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, jossa tätä kehuttiin hauskaksi ja yllättäväksi kirjaksi. Tarina oli kumpaakin ja pidin aivan erityisesti siitä, miten erinomaisen lappilainen kirja oli. Karila on näköjään itsekin kotoisin Itä-Lapin kylästä ja sen kyllä huomaa. Pohjoisen soinen luonnonmaisema ja juro mielenmaisema välittyvät joka sivulta, ja hahmojen välinen dialogi on hilpeää luettavaa.


- No olekko sitä kuullu että kunnanjohtajaan meni hattara.

- Joo.

- Nyt se haluaa vaan syyä koko ajan.

- Semmosta se on hattaroijen kanssa.

(s. 142)

Kirjan tarinan sijoittuu siis Itä-Lappiin, mutta ei ihan sellaiseen kuin se, jonka me tunnemme. Koko Lappi on eristetty muusta Suomesta ja sinne menevien on ymmärrettävä, että esimerkiksi henkivakuutus ei ole siellä voimassa. Lappi on täynnä vanhan mytologian vaarallisia olentoja ja kirjassa tavataan niin näkki ja hattara kuin peijooni ja metelikin. Lappilaiset suhtautuvat yliluonnollisiin naapureihinsa tyynen käytännöllisesti, mutta Janatuisella on pieniä sopeutumisvaikeuksia.

Elinan kautta Lappi ja hänen tuttu kyläyhteisönsä nähdään paikallisen silmin, Janatuisen kautta taas ulkopuolisen näkökulmasta. Etenkin Janatuisen kohtaamiset paikallisten ihmisten ja olentojen kanssa olivat mainioita.


- Laita hyän tähen se pyssy pois, Keijo sanoi.

- Mkä se on, Janatuinen kysyi eikä laskenut pistoolia.

- Peijooni.

- Mikä?

- Ruottin kuningas. Syökö se ryökäle minun keittoa?

(s. 60)

Tarinalla on pari muutakin kertojaa ja heidän kauttaan sukelletaan syvemmin paikallishistoriaan tai ainakin paikallisiin juoruihin. Tuskin mikään on kirjassa ihan sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.

Itse juonesta on vaikea sanoa mitään ilman juonipaljastuksia, joita en oikeasti halua tehdä. Olisi myös vaikea valita, mikä lasketaan juonipaljastukseksi ja mikä ihan vain yllättäväksi asiaksi. Mielestäni kirjaan oli kiva sukeltaa tietämättä siitä juuri mitään ja tulla sitten yllätetyksi joka sivulle. Karilan luoma maailma on värikäs ja monipuolinen, ja oli suorastaan sääli päästä kirjan viimeiselle sivulle.

Erityismaininta siitä, miten erinomaisesti Karila onnistuu kuvaamaan pienten lentävien saatanallisten verenimijöiden eli sääskien kanssa elämistä. Ininä soi korvissa vieläkin.


Hän meni navettaan etsimään vapoja.

Sisällä oli viileää. Siellä oli sääskiä, jotka ilahtuivat, kun ruoka tarjoiltiin sänkyyn.

(s. 18)

Kirjan tiedot:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys | Siltala 2019 | 280 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirja vieköön, Kirsin kirjanurkka, Sivutiellä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 22. kirjassa on epäluotettava kertoja [35/50]

Mutta enpä kerro kuka!

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 19. pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [12/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a three-word title [30/50]

David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta

Minulta on usein kysytty, olenko koskaan harkinnut omaelämäkerran kirjoittamista.

Mikäli minulta ja monilta, monilta muilta kysytään, David Suchet syntyi näyttelemään Hercule Poirot'a. Kuka muu pystyisi herättämään belgialaisetsivän henkiin yhtä hurmaavalla tavalla? Tästä roolista hänet tunnetaan maailmalla ja muistetaan hyvin pitkään.

Totuushan on kuitenkin se, että Suchet'lla on takanaan 50 vuoden teatteriura ja toki muutakin elämää. Tartuin tähän elämäkertaan kiinnostuksesta tätä muuta kohtaan ja tutustuakseni mieheen viiksien takana. Suchet on kirjoittanut kirjan itse ja pidin paljon hänen kirjoistustyylistään. Hänellä on huumorintajua ja tekstistä paistaa läpi optimistinen elämänasenne. Suchet kertoo kirjassa lähestyneensä poikavuosinaan ihailemaansa näyttelijää nimikirjoituksen toivossa ja saaneensa jääkylmän vastaanoton. Siksi hän pyrkii itse olemaan aina kohtelias ja lämmin, oikeasti läsnä faniensa kanssa. Tämäkin asenne tuntuu kirjan sivuilla ja näkyy sen kuvituksessa.

Kirjan kuvat ovat Suchet'n itsensä ottamia. Valokuvaaminen on hänelle rakas harrastus ja minusta kuvat olivat melkein yhtä kiinnostavia kuin itse teksti. Ne todellakin saivat miettimään, miksi juuri tämä kuva on otettu ja millaisen tunteen se on kuvaajassa herättänyt. Suosikkejani olivat kuvat Sheilasta, jonka kanssa Suchet on ollut naimisissa yli 40 vuotta. Kuvista huomaa, että kohde on rakas ja rakkaudella kuvattu.

Elämäkerta ei etene kronologisesti vaan erilaisesta aihepiiristä toiseen liikkuen. Työnsä lisäksi Suchet puhuu paljon perheestään. Äidinisä Jimmy saa paljon sivutilaa, samoin tietenkin Sheila. Suchet kertoo perheen olevan tärkein asia elämässään ja suurin voimavara, ja olikin mielenkiintoista lukea millaiselle pohjalle hänen elämänsä rakentuu. Kahdessa luvussa Suchet kertoo suhteestaan uskoon ja uskontoon, ja onneksi ote ei ollut mitenkään saarnaava tai "tämä on ainoa oikea tie" -henkinen.

Suchet kertoo muistakin elämäänsä ohjaavista ajatuksista ja siitä, miten hän valitsee roolinsa ja uppoutuu aina uuteen hahmoon. Olen joskus pohtinut näitä jälkimmäisiä joidenkin (etenkin mielestäni hyvien) näyttelijöiden kohdalla, joten kirja oli siinäkin suhteessa mielenkiintoinen. Suchet tapasi Harold Guskinin, arvostetun näyttelijöiden opettajan ja valmentajan, vasta kuudenkympin tienoilla ja oppi häneltä uudenlaisen työskentelytavan. Minulle tämä jäi mieleen taas yhtenä osoituksena siitä, että koskaan ei ole liian vanhan oppimaan uutta.

Kaiken kaikkiaan kirja oli viihdyttävä, nopealukuinen ja vastasi siihen kysymykseen, mihin se lupasikin. Kuka on David Suchet?

Jos olemme liian riippuvaisia muiden mielipiteistä - etsimme jatkuvasti itsellemme hyväksyntää - tulemme varmasti pettymään. Jossain vaiheessa sitten oivallamme, keitä me todella olemme; meidän ei tarvitse elää sen mukaan, keitä haluamme tai luulemme olevamme. Ja muut ihmiset saavat joko torjua tai hyväksyä meidät. Se kuuluu elämään. 

(s. 309)

Harryn roolissa näytelmässä Muotinäytös.
(s. 319)

Kirjan tiedot:

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta | Minerva 2020 | 320 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: David Suchet: Behind the Lens. My Life (2019) | suomennos: Sirpa Saari

Luettu myös mm.:

Leena Lumi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 25. kirjassa ollaan saarella [34/50]

D. B. John: Pohjoisen tähti

Meri oli tyyni sinä päivänä, kun Soo-min katosi.

Jenna Williams ei ole päässyt yli kaksoissisarensa katoamisesta. Hän saa ainutlaatuisen tilaisuuden selvittää tapausta, kun CIA värvää hänet joukkoihinsa. Samaan aikaan Pohjois-Korean maaseudulla rouva Moon löytää pellolta avustuspaketin, joka avaa hänelle uusia ovia mustan pörssin kauppaan. Korkea-arvoinen virkamies Cho Sang-ho puolestaan asuu Pjongjangissa ja kun hänen taustojaan aletaan tutkia, menneisyydestä paljastuvat seikat muuttavat hänen koko elämänsä. 

Olen juuri niitä ihmisiä, joita Pohjois-Korea kiinnostaa. En nyt sentään katso jokaista dokumenttia tai lue jokaista kirjaa, mutta osan kuitenkin. Tässä Yhdysvaltoihin ja etenkin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa jännärissä on kolme eri kertojaa, joiden tarinat liittyvät lopulta toisiinsa. Jennan, tai oikeastaan Jee-minin, ja hänen sisarensa Soo-minin äiti on amerikankorealainen ja isä puolestaan musta amerikkalainen. Syntyperällä on väliä tässä kirjassa, jossa kaikki kytkeytyy lopulta pohjoiskorealaiseen rotu- ja sukuajatteluun.

Varsinainen tarina alkaa vuonna 2010, 12 vuotta sen jälkeen kun Soo-min katosi Etelä-Korean rannikolta. Katoaminen kirjattiin hukkumiseksi, mutta Jenna ei usko sisarensa kuolleen. Jenna on yliopiston apulaisprofessori erikoisalanaan Pohjois-Korea, minkä vuoksi hänet värvätään CIA:n riveihin. Totta kai Jenna on se, joka paljastaa salaliittoja ja osoittautuu näppäräksi kiväärin kanssa. En oikein lämmennyt hänen hahmolleen, joka tuntui hyvin yksiulotteiselta. Jennan juttu on Soo-minin löytäminen ja siinäpä se. Juuri hänen kohdallaan juoni lähti lopulta lapasesta ja juonenkäänteistä tuli erittäin epäuskottavia.

Kiinnostavampi osuus oli Cho Sang-hon tarina. Hänen veljensä on saamassa ainutlaatuisen ylennyksen ja sen myötä suku tutkitaan suurennuslasin kanssa. Veljekset ovat adoptiolapsia ja pian Chon pintaan nousee tuskanhiki. Taustalta ei löydykään sotasankareita vaan jotain ihan muuta. Kello tikittää taustalla kun Cho yrittää löytää pakotien kauheasta tilanteestaan. Hän saa kokea karvaasti pohjoiskorealaisen (epä)oikeusjärjestelmän, jonka mukaan syyllisen lisäksi rangaistaan myös hänen sukulaisiaan kolmessa sukupolvessa.

Rouva Moonin tarina oli kuitenkin suosikkini. Raskaaseen viljelytyöhön tuomittu vanha rouva löytää rajan takaa lähetetyn avustuspaketin. Paketin kymmenen suklaakeksiä avaavat rouva Moonille uusia ovia torilla, jonka mustan pörssin kauppaa katsotaan yleensä läpi sormien ja lahjusten. Cho Sang-ho pääsee käymään Yhdysvalloissa ja näkee siellä, miten rajojen ulkopuolella todella eletään. Rouva Moon havahtuu vastaavasti torilla, jossa yksi suklaakeksi on yhtä arvokas kuin hänen miehensä selkänahasta revitty kahden kuukauden palkka.

Rouva Moonin kautta kuvataan köyhän pohjoiskorelaisen arkea, jossa selviytyminen on vaikeaa ja elämän realiteetit (kuolema, lahjonta, nälkä, epäoikeudenmukaisuus) tuskallisen tuttuja. Cholle on järkytys huomata, että hän elääkin julmassa diktatuurissa. Rouva Moon on tiennyt sen jo pitkän aikaa.

Rakas johtaja tunsi kansansa tuskan ja itki heidän puolestaan. "Olen kanssanne tällä vaativalla marssilla", hän sanoi heille. "Siitä, joka kestää nämä koetukset, tulee todellinen vallankumouksellinen. Televisiouutisissa näytettiin, kuinka hän söi yksinkertaisia perunaruokia solidaarisuudesta kansan ahdingolle, mutta rouva Moonin silmissä hänen mahansa näytti runsaammalta kuin koskaan. 

(s. 104)

Sinänsä kirja ja sen tarina eivät tarjoa mitään yllättävää. Tarkoitus on kuvata Pohjois-Korean hallinnon julmuutta ja siinä se kyllä onnistuu erinomaisesti. Tarinassa on sekä raa'an kidutuksen että hirvittävien työleirien kuvauksia, ja lisäksi Chon ja rouva Moonin arkea värittävää tavallisempaa, mutta aivan yhtä järjestelmällistä julmuutta ja järjettömyyttä. Isän ja Pojan kuvat on oltava seinillä ja niiden pölyttömyyttä tutkitaan säännöllisesti. Nälkää näkevät katulapset käyttävät huumeita päästäkseen hetkeksi pois heitä ympäröivästä kauheudesta. Kovalla työllä hankitut rahat voivat olla hetkessä arvottomia, jos suuri johtaja niin päättää. Keskitysleireillä ihmisen henki on vielä arvottomampi.

D. B. John on kirjoittanut Pohjois-Koreasta paenneen Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö -muistelmat yhdessä hänen kanssaan, joten hänellä on varmasti enemmän näkemystä maahan kuin monella muulla. Kirjan lopussa on pieni tietopaketti kirjassa käsitellyistä aiheista, joissa muuten tosiaan on juonipaljastuksia juonen suhteen. Tälle on tulossa jatkoakin ja luultavasti luen sen, oli tämä kuitenkin sen verran sujuvasti kirjoitettu.

Kirjan tiedot:

D. B. John: Pohjoisen tähti | Bazar 2020 | 528 sivua | kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Star of the North (2018) | suomennos: Kristiina Vaara

Luettu myös mm.:

Kirjarouvan elämää, Luettua ja maistettua, Kirjanmerkkinä lentolippu ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 19. kirja, jota luet yhdessä jonkun toisen kanssa [33/50]

Piia Leino: Yliaika

Annastiina on suunnitellut kuolinpäiväänsä vuosia.

Politiikan voimahahmo Annastiina Kankaanrinta valmistautuu exitukseensa. Vuonna 2052 yli 75-vuotiaat vanhukset asuvat puskissa ilman kansalaisuuden tuomia oikeuksia. Annastiina itse on ollut ajamassa Lex 75 -pykälää, joka kannustaa ihmisiä kuolemaan kun tuo ikä on saavutettu. Annastiinan oma elämä on nyt eletty ja hän haluaa kohdata loppunsa sopivalla tavalla eli kauniisti, tyylikkäästi ja median läsnä ollessa. Vai haluaako sittenkään?

Olipahan pitkästä aikaa päähenkilö, joka oli epämiellyttävä tavallisen epämiellyttävällä tavalla, ja josta oli kuitenkin miellyttävä lukea. Annastiina on kunnianhimoinen ja tekopyhä minäminäminä-ihminen, jonka täydellistä elämää ei kenenkään parane varjostaa. Mitä Annastiina haluaa, sen hän myös saa, oli kyseessä sitten toisen naisen aviomies tai tulevaisuus, jossa vanhuksia ei enää suljeta hoivakoteihin. Hinnalla millä hyvällä, ja kirjan maailmassa se hinta on kuolema.

Kirjan tarina kulkee kahdessa aikakerroksessa. On Annastiina nuorempana, jolloin hän alkaa ajaa Lex 75:tä ahdistuttuaan hoivakotivierailulla. Koska Annastiina ahdistaa eikä hän itse henkilökohtaisesti halua päätyä muiden hoidettavaksi, asialle on tietenkin tehtävä jotain. Sen sijaan, että hän tekisi vain omaa tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä, Annastiina alkaa ajaa yhteiskunnallista muutosta. Että ei muuta kuin tappolaki pöytään ja vanhuksen mullan alle heti, kun heistä on tullut virallisesti hyödyttömiä. Ajankohtainen aihe tänä koronan vuonna 2020.

Kirjan nykyhetkeen eli vuoteen 2052 sijoittuvissa osissa seurataan Annastiinan exituspakoa. Eipä se pakotettu kuolema niin hyvä idea olekaan, kun se koskee häntä itseään. Näistä kahdesta aikatasosta pidin tästä enemmän. Annastiina lähtee karkuretkelle seuranaan tekoäly, Heath Ledgerin näköinen hologrammi, ja päätyy niin keskelle metsää kuin vanhuskommuuniinkin. Minua viehätti ajatus kapinallisista vanhuksista elämässä hippikommuunissa, vaikka tilannetta ei erityisen positiivisena kuvatakaan. Yli-ikäisillä kun ei enää ole Suomen kansalaisuutta eikä kellään ole velvollisuutta auttaa heitä millään tavalla.

Täytyy sanoa, että en pitänyt kovinkaan uskottavana kirjan ja Annastiinan luomaa tulevaisuutta. Minun on kovin vaikea uskoa, että vain parissa vuosikymmenessä suomalaiset sekoaisivat joukolla siihen malliin, että he olisivat valmiita osallistumaan joukkomurhaan. Että suurin osa kansasta toivottelisi mummolle hyvää kuolemaa ja katselisi hymyillen kun tämä lääkitään manan majoille.  Osa toki, mutta että suurin osa? Olisin luultavasti niellyt tämän helpommin jos aikaväli olisi ollut muutaman vuosikymmenen verran pidempi.

Leino kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä, ja kirjaan on valittu hallittu kokonaisuus. Asioita ei selitetä puhki, mutta toisaalta olisin kyllä halunnut nähdä enemmän sitä, miten Suomi on muuttunut.  Miten tuollainen laki oikeasti muuttaa ihmisten arkea? Annastiina esimerkiksi joutuu lakisääteiseen Death coach -ryhmäterapiaan.

Kuolintapavalmennuksen oli kai tarkoitus luoda yliaikaansa lähestyville rauhoittava ja yhteisöllinen kokemus, mutta Annastiina ei saanut lohtua ajatuksesta, että he kaikki kokivat saman. Sen sijaan exituksesta puhuminen ja muiden valmennettavien vaivoin peitelty levottomuus kauhistuttivat häntä.

(s. 19)

Tällaisista arjen jutuista olisi ollut mukava lukea enemmän. Ehkä eniten mieltäni jäi kuitenkin kutkuttamaan pieni yksityiskohta, nimittäin Helsingin Tarja-Tower. Saiko Tarja Halonen oman mahtipontisen maamerkkinsä? Kannatan!

Kirjan tiedot: 

Piia Leino: Yliaika | S&S 2020 | 232 sivua | kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 3. kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti [32/50]
Ennakkoluulo: no onpa osoittelevan poliittinen kirja + kaikki hypetetyt kirjat joutuvat aina epäluulojeni kohteeksi

Kesäkooste

Puoli vuotta paketissa ja haastetilanne näyttää tältä:

Helmet: 31/50
Jokken rauhan haaste: 2 luettua kirjaa
Kirjahyllyn aarteet 2: 5 luettua kirjaa
Pohjoinen lukuhaaste: 11/25
Popsugar: 29/50

Eli suuremmat haasteet etenivät nopeammin kuin oletin (tähtäsin 25/50), aarrejahti on hieman jäljessä (ajatuksenani oli kirja/kuukausi), Pohjoinen lukuhaaste osoittautui yllättävän vaikeaksi (sattumakirjoja löytyy harvakseltaan) ja Jokken haaste etenee miten etenee (en edes asettanut sen suurempia tavoitteita). Voisi mennä huonomminkin!

Luettu & blogattu

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Kymmenes Nälkäpeli Coriolanus Snow'n kertomana. Kiinnostava palata tähän maailmaan, mutta kirja oli turhan pitkä ja päähenkilön näkökulma tylsä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Murderbot taistelee jälleen. Murderbotin ja työbotti Mikin välinen ero kävi ihan tunteisiin.

Sarah Crossan: Kuunnousu

Teloituspäivää odotellessa. Ahdistava ja koskettava säeromaani ajankohtaisesta aiheesta.

Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit

Merimiesten tatuointien historiaa. Kiinnostava aihe, nopealukuinen ja iso plussa kuvituksesta.

Martha Wells: Exit Strategy

Kidnappaus ja vanhoja tuttuja. Vauhdikas pelastusjuoni ja Murderbotin yritykset ymmärtää esimerkiksi tunteita ja ystävyyttä ovat hauskaa luettavaa.

J. S. Meresmaa: Dodo

Iinan ongelmat. Hyvin kirjoitettu säeromaani, mutta vähän turhan paljon asiaa näin pieneen sivumäärään.

J. S. Meresmaa: Dodo

Veri ei näy mustassa vaatteessa.

Iinalla ei ole helppoa. Pitäisi nostaa numeroita, jotta unelma lukiosta ja yliopistosta toteutuisi. Vaa'an toisessa kupissa on kuitenkin poikaystävä Tuukka, joka sairastaa vakavaa masennusta. Iinan aika menee Tuukasta huolehtimiseen ja samalla on pidettävä silmällä Dodoa, outoa olentoa, jonka ei pitäisi olla olemassakaan. Kun äiti pakottaa Iinan kesäksi maalle isän luo, Iinalla on aikaa pohtia sekä Dodoa että ihmissuhteitaan. Paras ystävä Sara on arjen piristys ja suuri apu, mutta entä jos ystävyys ei enää riitäkään?

Meresmaan ensimmäinen säeromaani kertoo muun muassa seurustelusta, masennuksesta, opiskelusta, eroperheestä, seksuaalisesta identiteetistä, vegaaniudesta, lemmikkipossusta, olennosta jota ei pitäisi edes olla... Itse asiassa vähän turhan monestakin asiasta näin pieneen sivumäärään. Mihinkään aiheeseen ei keskitytä oikein ajan kanssa ja lopputulos on mielestäni siksi turhan hajanainen.

Mikä on mielestäni harmi, koska pidin kaikista kirjan aiheista! Jos sivumäärä olisi ollut suurempi, näihin olisi voinut keskittyä paremmin ja olisin mieluusti lukenut Iinasta enemmän. Iinalla on siis  haaveita, joiden toteutuminen vaatii keskittymistä ja työtä. Hän joutuu tasapainottelemaan opintojen ja Tuukan välillä, ja tilanteesta johtuen Tuukka on yleensä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Tuukan masennus on niin vakava, että hän ei aina pääse sängystä ylös ja Iina tekee kaikkensa saadakseen hänet hakemaan apua.

Sun ei ole pakko.

Mutta Tuukka, voisitko sä harkita?

Sillä tää kuoppa on jo niin syvä,

että sieltä ei nousta ilman apua.

(s. 45)

Kirjassa tartutaan parilla lauseella myös siihen, miten vaikeaa Tuukan ikäisen nuoren on saada apua. 18-19-vuotias ei saa enää apua nuorisopsykiatriselta poliklinikalta ja aikuisten puolella jonot mielenterveyspalveluihin ovat todella pitkät. Mielestäni jo tässä oli loistava asetelma pieneen säeromaaniin.

Sitten on Iinan suhde Saraan ja oman identiteetin pohdinta. Pidin paljon kohdasta, jossa Iina viimein tiedostaa olevansa ihastunut Saraan. Se oli kauniisti kuvattu, ja siinä sekoittuivat ihastuksen jännitys ja huoli siitä, mitä se tarkoittaa. Iinahan on jo rakastunut Tuukkaan. Voiko kahta ihmistä rakastaa yhtä aikaa ja voiko suhde kolmen henkilön välillä toimia? Tämäkin oli hyvä asetelma, eikä ainakaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ole juuri pohdittu polyamorisia suhteita.


Alan vasta päästä jyvälle,
kuka tää uusi Iina on.

(s. 87)

Ja sitten on vielä Iinan perhe. Äiti on yksinhuoltaja ja paljon poissa, ja isä valitsi alkoholin perheen sijaan vuosia sitten. Iinan katkeruus tulee selväksi ja tulossa oleva kesä isän kanssa ei juuri innosta. Kirjassa kuvataan hyvin sitä, miten alkoholi voi hajottaa perheen ja miten se vaikuttaa lapsiin. Iinan isä on ollut selvänä jo pitkän aikaa, mutta Iina ei voi unohtaa sitä, että on aina jäänyt toiseksi viinalle. Miten paljon tilannetta voi enää korjata?

Pidin näistä kaikista osista ja pidemmässä kirjassa niitä olisi voinut käsitellä enemmän. En niinkään pitänyt Dodo-juonesta, tai oikeastaan siitä, miten se ratkaistiin. Dodo toimi mielestäni paremmin symbolina kuin maagisena realismina. 

Mutta siis, mielestäni Meresmaa on mainio säeromaanin kirjoittaja ja toivottavasti tämä ei jää ainoaksi.


Kirjan tiedot:

J. S. Meresmaa: Dodo | Myllylahti 2020 | 157 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 36. tunnetun henkilön suosittelema kirja [31/50]
Kirjailija Sini Helminen suositteli tätä täällä.

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book recommended by your favorite blog, vlog, podcast, or online book club [29/50]

Martha Wells: Exit Strategy (The Murderbot Diaries #04)

When I got back to HaveRatton Station, a bunch of humans tried to kill me.

Murderbot on saanut haltuunsa tietoa, jonka avulla kiero GrayCris-yhtiö voidaan saattaa pulaan. Ennen kuin Murderbot ehtii tehdä tiedoilla mitään, se näkee uutisissa vanhoja tuttujaan. Tohtori Mensah on GrayCrisin panttivankina ja on tietenkin ilmiselvää, että tilannetta ei voi jättää ihmisten selvitettäväksi. Murderbot suuntaa avaruusasemalle, jossa Mensahia pidetään vankina. Siellä se joutuu, kauhistus sentään, tapaamaan uudelleen melkein koko Mensahin tiimin.

Tarina jatkuu taas siitä, mihin se viimeksi jäi, ja tällä kertaa Murderbot tekee ikään kuin täyden ympyrän. Se tapaa ensimmäisestä osasta tutut ihmiset, joiden vuoksi/ansiosta se ylipäätään karkasi vapauteen. Se ei odota tapaamista ilolla vaan kauhistuneella jännityksellä: tapaaminenhan voi herättää puolin ja toisin tunteita, eikä se ole yhtään varma siitä, miten se niistä selviää. 

Murderbotin peruspiirteitä on sen kyky tuntea ja kyvyttömyys käsitellä niitä, koska se ei ole saanut kovinkaan paljon harjoitusta sillä alalla. Wells tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten uutta kaikki loppujen lopuksi onkaan jopa kyyniselle introverttikyborgille, jolla on pääsy käsittämättömään määrään tietoa.

When I put the new clothes on, I had a strange feeling I usually associated with finding a new show on the entertainment feed that looked good. I "liked" these clothes. Maybe I actually liked them enough to remove the quotation marks around "liked". I don't like things in general that can't be downloaded via the entertainment feed.

Maybe because I'd picked them myself.

Maybe.

(s. 16)

Tarinan juoni eli tohtori Mensahin pelastaminen kidnappaajien kynsistä oli varsin vauhdikas ja nokkela. Pidin siitä, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan vaan hahmojen oli pakko improvisoida vaikeissa tilanteissa. Murderbotin kertojaääni on edelleen ihan mahtava ja pidin myös siitä, että se suhtautui eri ihmisiin eri tavalla. Ihmisten puolelta pidin samasta asiasta. Jokaisen suhde Murderbotiin on hieman erilainen, mutta sen ihmisystävät ovat valmiita seisomaan sen takana (rinnalla on usein aivan liian vaarallista).

Sarjan seuraava osa on täysimittainen romaani ja yritän tässä saada senkin käsiini. Murderbotin tulevaisuus jäi tässä kiinnostavalla tavalla auki. Ensimmäistä kertaa sillä on vaihtoehtoja ja minua kiinnostaa nähdä, mihin suuntaan se lähtee.

But I was the only one here, so I braced myself and made the ultimate sacrifice. "Uh, you can hug me if you need to."

(s. 89)

Kirjan tiedot:

Martha Wells: Exit Strategy | Tor.com 2018 | 152 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 28. tulevaisuudesta kertova kirja [30/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - your favorite prompt from a past POPSUGAR Reading Challenge [28/50]
"A book set in space" vuodelta 2019 ja kyllä, valitsin sen, koska se sopi tähän kirjaan...