Timo Parvela & Bjørn Sortland: Saari & Kuiskaajien kaupunki (Kepler62 #8 & 9, Uusi maailma #2 & 3)

Bjørn Sortland:
Kepler62: Uusi maailma:
Saari
(øya, 2019)
185 s.
Suomennos: Outi Menna
&
Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kuiskaajien kaupunki
251 s.
WSOY 2019
Kirjastosta

Kaksi yhden hinnalla, koska molemmat sai kirjastosta. Olosuhteiden pakosta (eli koska näin päätin tehdä) luvassa on siis juonipaljastuksia sekä koko sarjaan että näihin kahteen osaan. Bjørn Sortlandin kirjoittamassa Saaressa seurataan Marieta ja Timo Parvelan Kuiskaajien kaupungissa puolestaan Jonia ja salaperäistä neiti X:ä. Tarinat tapahtuvat käsittääkseni osapuilleen samaan aikaan eri paikoissa.

En pitänyt Saaresta. Olin jopa ihan huonolla tuulella sen vuoksi! Tarina oli kaikin puolin synkkä, masentava ja toivoton, ja Marie hahmona yhtäkkiä hyvin vastenmielinen. Kun näillä kirjoilla on kerran tarkoitus herätellä lasten ja nuorten lukuhaluja niin sanoisin, että nyt mentiin kyllä metsään sen suhteen. Tämä ei mitenkään innostanut minua tarttumaan seuraavaan osaan, vaikka sen sitten teinkin.

Marie kuuluu siis sisarpuolensa Olivian johtamaan heimoon. Hän viettää aikansa synkistellen leirin reunalla kuin haaskaa kiertelevä korppikotka ja unelmoi aseista, jotka Olivia on järkevästi laittanut lukkojen taakse. En minäkään jättäisi niitä lojumaan ympäriinsä jos tietäisin, että Marie vaanii nurkan takana. Marien suurin haave on lahdata isänsä Vallvik ja hän suuntaakin läheiselle saarelle murhankiilto silmissään. Outona ja irrallisena parin sivun juonenpätkänä Marie suostuu sekopäisen vallvikilaisten kultin johtajaksi.

Kirjasta puuttuu kokonaan se huumori, joka on ainakin osittain värittänyt sarjan aiempia osia. Tässä on vain sivutolkulla väkivaltaa, synkkyyttä ja ahdistavaa tunnelmaa. Jos jossain näkyi valoa, se oli lähestyvä juna. Minun on vaikea kuvitella, että aiemmista osista pitäneet lukijat pitäisivät tästäkin,  niin erilainen tunnelma oli. Voin toki olla ja varmasti olenkin väärässä.

Kuiskaajien kaupungissa sen sijaan palataan tutun keplermäisimpiin tunnelmiin. Edellisestä oppineena tiedän siis nyt, että huumori ja pilvien lomasta pilkahteleva valo syntyy Parvelan, ei Sortlandin kynästä. Tässäkin kirjassa on hyvinkin synkkiä aiheita ja hetkiä, mutta emme kuitenkaan rämmi toivottomuuden suossa vaan kellumme optimismin aalloilla.

Joni ja X ovat suunnanneet kohti tuntematonta varjoleijona Toivon kanssa löytääksen Jonin isoveljen Arin. Kolmikko vaeltaa karussa maastossa kunnes törmää kummalliseen metsän, joka ei olekaan sitä, miltä se näyttää. X joutuu paljastamaan menneisyydestään asioita, jotka pitäisi mieluummin omana tietonaan. Kun metsästä selvitään, löytyy kuiskaaja-olentojen kaupunki, jossa Jonikin oppii itsestään hyvin yllättäviä asioita.

Tarinassa on mukana sitä kaipaamaani kepeyttä Jonin ja X:n sanailun ja kertojaäänten muodossa. Asiaa auttaa tietenkin se, että Joni ja X eivät ajattele pakkomielteisesti kuolemaa ja muiden tappamista. 

- Tuossa otuksessa on kyllä mennyt kissa ja koira sekaisin, Joni pohti.

- Älä unohda noita kynsiä, X huomautti yllättävän hyväntuulisesti.

- Ja mäyrä.

- Tai kotka.

- Ja vähän jäniskin, Joni tuumi katsellessaan otuksen voimakkaita takajalkoja. - Ehkä meidän pitäisi nimetä se uudelleen. Motoko, monitoimikoira.

(s. 68)

X:n menneisyys avaa Kepler62-universumia entisestään ja odotankin mielenkiinnolla sitä, miten kaikki lopulta kietoutuu yhteen. Miinusta kirjalle annan siitä, että Pasi Pitkäsen piirrosjälki ei ole tässä parhaimmillaan, vaan joukossa on turhan monia puolitekoisen näköisiä kuvia. Harmillista, pidän nimittäin kuvituksen tyylistä todella paljon.

Ikävä kyllä sarjan seuraava osa on Sortlandin kirjoittama, joten en voi väittää odottavani sitä kovinkaan innoissani...

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 1. kirjan kannessa on ihmiskasvot [35/50]

Tämä siis suoritetaan Kuiskaajien kaupungilla.

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa

Johanna Hulkko:
Suojaava kerros ilmaa
128 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Terminaalin aula on täynnä ihmisiä.

Seiskaluokkalainen Kepa lähtee äitinsä kanssa Postcrossing-seuran matkalle Ahvenanmaalle. Postcrossaaminen on vain yksi Kepan ja äidin nörttiharrastuksista geokätköilyn ja postimerkkeilyn ohella. Tällaiset harrastuksethan ovat hyväksyttyjä lihaville ihmisille, joillainen Kepakin on. Hän on koko ajan tuskallisen tietoinen omasta koostaan ja etenkin siitä, mitä muut ajattelevat siitä. Heti reissun alussa hän kuitenkin tutustuu porukan ainoaan toiseen nuoreen, joitakin vuosia vanhempaan nimimerkki Ruu749:n, jonka Kepa nimeää mielessään Huuksi herra Huun mukaan. Muutaman päivän lomasta Maarianhaminassa ei ehkä tulekaan niin mummopainotteinen kuin Kepa pelkäsi.

Sanon heti alkuun, että kirjan kansi on minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan aivan tolkuttoman ruma. Anteeksi vain kannen tekijälle ja kustantamolle, mutta miten ihmeessä joku kuvittelee tällaisen ysärihenkisen kuvan ja asettelun vetoavan nykynuoreen millään lailla? Nykymaailma on hyvin visuaalinen jo pelkästään somen vuoksi, joten kirjankansien soisi olevan kutsuvia ja trendikkäitä eikä luotaantyöntäviä ja vanhanaikaisia. Minä olisin ehkä voinutkin ottaa tämän hyllystä kannen perusteella 1990-luvulla, mutta on vaikea kuvitella nuoren tarttuvan tähän nyt 2010-luvulla.

Mikä on todella sääli, koska kirja on mielestäni kiinnostava ja luettava tapaus. Pidin paljon Kepasta, Huusta ja heidän ystävyydestään, joka rakentuu luontevasti yhteisen ulkopuolisuuden tunteen perustalle. Kepa on siis lihava yläkoululaistyttö, jonka on vaikea löytää hetkiä, jolloin joku tai jokin ei muistuta häntä hänen painostaan. Muka hyvää tarkoittavat terveysneuvot ja laihdutusvinkit ovat ahdistavaa kuultavaa kun sitä syöksyy korviin joka suunnalta ja etenkin tuntemattomien taholta. Mielestäni kirjassa tuodaan hyvin esille se, miten muiden mielipiteet rajoittavat ylipainoisen elämää enemmän kuin paino sinänsä. Kepa ei halua kertoa kenellekään esimerkiksi uinti- ja pilates-harrastuksistaan, koska voi sitä päivittelyn määrää kun lihava ihminen liikkuu!

Jos taas kerron harrastavani [uintia], ne alkaa kysellä montako kertaa viikossa (toivottavasti mahdollisimman monta), miten kauan kerralla (toivottavasti mahdollisimman pitkään), miten kauan olen harrastanut (vai jo kuusi vuotta, kappas vain, ettei ole tuon enempää vaikuttanut elopainoosi) ja ehkä sen ohella kannattaisi aloittaa myös kuntosalilla känti (meidän Mirkkumarjattakin käy ja tykkää niin kovasti kun tulokset näkyvät nopeasti).

(s. 71)

Kepa pelkää siis syystäkin aluksi, että Huu kommentoisi hänen painoaan. Pitkä ja laiha Huu ei kuitenkaan välitä Kepan mahamakkaroista tuon taivaallistakaan vaan rohkaisee tätä esimerkiksi ostamaan ihanan seksikkään mekon kirpparilta. Miksi lihava ei saisi pukeutua juuri niin kuin haluaa? Kepalle puolestaan on selvää miltei ensi hetkestä alkaen, että Huu on nuori transmies. Kepalle Huun sukupuolella ei ole mitään väliä ja ystävyydessä onkin myös pieni ihastumisen väre. Kaksikko lyöttäytyy yhteen retken ajaksi ja vaikka kumpikin astuu vahingossa aroillekin alueille, yhteinen sävel löytyy ja säilyy silti. 

Minusta oli kiva lukea tarina kahdesta nuoresta, jotka ovat kumpikin omalla tavallaan yhteiskunnan marginaalissa. Kirjassa on kyllä välillä turhan saarnaavakin ote kun Kepan kautta kerrotaan siitä, miten tietoisia itsestään ja koostaan monet ylipainoiset ovat. Tottahan se on ja itsekin näin isompana ihmisenä allekirjoitan kokemukset, mutta olisin pitänyt enemmän hieman keveämmästä otteesta. Sopivan tuolin löytäminen voi olla ongelma, mutta ei sitä olisi tarvinnut vatvoa niin pitkään. Toisaalta Kepan ja Huun mutkaton tutustuminen ja toistensa hyväksyminen kevensi tunnelmaa ja oli muutenkin ihanaa luettavaa, Ei tällaisia kirjoja turhan monta ole.

Eli kuvitelkaa vaikka kirjalle toisenlainen kansi ja tarttukaa siihen! Ja harrastakaa postcrossausta, se on kivaa!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 46. kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö [34/50]

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Rikoskomisario Gamache #01)

Louise Penny:
Kuolema kiitospäivänä
(Still Life, 2005)
367 s.
Bazar 2019
Suomennos: Raimo Salminen
Kirjastosta

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina.

Pienen kanadalaisen Three Pines -kylän rauha häiriintyy kun joku ampuu Jane Nealin jousipyssyllä. Rikoskomisario Armand Gamachen tiimi arvelee ensin tapahtumaa metsästysonnettomuudeksi. Kukapa nyt haluaisi tappaa kaikkien rakastaman mukavan tätösen? Pian kuitenkin selviää, että kyläläisillä on koko joukko salaisuuksia ja joku murhasi Janen kylmäverisesti.

Heti alkuun on pakko sanoa, että suomennoksen nimestä huolimatta kukaan kirjassa ei taida kuolla kiitospäivänä. Kuolema kiitospäivänä on toki vetävämpi kuin esimerkiksi Kuolema juuri ennen kiitospäivää, mutta en siltikään pidä sellaisista kirjan nimistä, jotka eivät mitenkään vastaa kirjan sisältöä. Sen sijaan pidän paljon kirjan kansikuvasta, joka kiinnitti huomioni keväällä kun selasin kirjakatalogeja. Kivan värinen ja kuten kirjailijan nimikin, se antaa heti kuvan siitä, millaisen dekkarin pariin tässä ollaan sukeltamassa.

Luen harvemmin dekkareita ja silloin kun luen, kirjassa täytyy olla joku minua miellyttävä koukku. Tässä se on neitimarplemainen asetelma, jossa viehättävän kylän seesteisyys onkin vain kulissi, joka kätkee alleen vihaa ja salaisuuksia. Kirjan on ilmestynyt 14 vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että se näkyy mielestäni joissain vanhanaikaisissa sanavalinnoissa ja siinä, miten erilaisia vähemmistöjä kuvataan. Three Pines on metsän keskellä ja se asujaimistoon kuuluu täsmälleen yksi (1) musta nainen ja kaksi (2) avoimesti homoa miestä. He näkyvät kylän katukuvassa kuin vaahtokarkit salmiakkipussissa ja heistä revitäänkin muutama itsensä tiedostava vitsi. Toisaalta kirjailija tuo esiin myös sen, miten hyvin he tosiaan erottuvat joukosta ja millaisia ennakkoluuloja he ovat elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan. 

Pidin kirjan värikkäästä henkilökaartista ja etenkin rikoskomisario Gamachesta, joka lähestyy eläkeikää ja rupattelee mielellään ihmisten kanssa kahvikupposen äärellä onkien heistä enemmän tietoja kuin he olisivat halunneet paljastaakaan. Tarinalla on monta kertojanäkökulmaa ja suurin osa niistä oli niin hauskoja, että nauroin ääneen vaikka vitsi ei aina maailman omaperäisin tai tuorein ollutkaan.

"- - Ja hän oli puhdas. Tuoksui oikein saippualta. Hän tuli aina kaupunkiin muiden tukkijätkien kanssa Thompsonin työmaalta, ja koko porukka erottui joukosta, koska he eivät lemunneet härskiintyneelle karhunihralle. Kaye hinkkasi heidät varmaan lipeällä."

Gamache ihmetteli miten matalalla rima mahtoi olla, kun naisen viehättämiseen riitti se, ettei haissut karhunraadolta.

(s. 70)

Mukaan mahtuvat myös muun muassa aina töykeä ja suorasanainen Ruth sekä juuri Gamachen tiimiin liitetty  harjoittelija, nuori konstaapeli Yvette Nichol. Jälkimmäinen on kertakaikkiaan raivostuttava, kaiken väärin ymmärtävä ja sosiaalisesti täysin kyvytön itsekeskeinen pyrkyri, joka on juuri näiden ominaisuuksiensa vuoksi täydellinen hahmo tähän kirjaan. Se, miten muut reagoivat häneen potkaisee juonen usein uusiin suuntiin, ja sekä Gamache että hänen oikea kätensä komisario Beauvoir ovat välillä valmiita repimään hiuksiaan Nicholin möläytysten vuoksi. Kirjan tylsimmät hahmot ovat taiteilijapariskunta Carol ja Peter, ja minulla on paha aavistus siitä, että heistä tulee sarjan  tärkeimpiä keskushahmoja Gamachen tiimin ohella.

Juonellisesti tarina ei ole kovinkaan yllättävä, vaan kirjan vahvuus on sen hahmoissa ja Pennyn kerronnassa. "Kiltti mummeli tapetaan ja nyt keskitytäänkin hänen elämäänsä kuuluneisiin erikoisiin tyyppeihin" on kai jo oma dekkarilajinsakin. 

Jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Kirjarouvan elämää, Hemulin kirjahylly, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 42. kirjailijan nimi viehättää sinua [33/50]

Jotenkin nimestä tiesi heti, millaista dekkaria alkaa lukemaan. Ei Louise Penny voisi mitenkään olla raakojen citydekkareiden kirjoittaja.

* Kirjankansibingo - puu

Heinäkooste

Heinäkuu oli minullakin kesälomakuukausi, joten lukemiset menivät sen mukaan mitä mahtui matkalaukkuun ja mitä löytyi lomapaikan kirjastosta. Kirjaston varaukseni napsahtivat aktiivisiksi kun palasin kotiin, ja koska en muistanut taaskaan tarkistaa missä kohtaa varausjonoa olin, olen jo hakenut pienen pinon lainoja kotiini... Kirjavahingosta ei näköjään ikinä viisastu!

Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 175 sivua

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
Pienistä ilkitöistä raakaan murhaan. Mukanaan pitävä juoni, mutta olipas rasistinen.

Kyung-sook Shin: Hovitanssija
Orpotytöstä hovitanssijaksi 1800-luvun lopun Koreassa. Kiinnostava idea, mutta sekava ja sirpalainen kerronta.

Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa: kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun
Oikean elämän Robinson Crusoet. Viihdyttävä ja nopealukuinen tietopaketti.

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Mikrohistorioita porvarinrouvista piikoihin. Kiinnostavia minielämäkertoja värikkäästä Turusta.

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista

Veli Pekka Toropainen:
39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
236 s.
Turun Museokeskus 2019
Kirjastosta

Tämän kirjan kaupunkilaisnaiset elivät 1600-luvun Turussa, ja heidän tarinansa on koottu pääasiassa kaupungin oikeuslähteistä.

Hoksasin tämän kirjan vieraillessani Turun linnassa (suosittelen!) ja pistin sen heti varaukseen. Kirjaan on koottu 39 turkulaisnaisen tarinat, jotka on kerrottu minäkertojien kautta. Mukana on niin rikkaita porvarisleskiä kuin piikoja ja käsityöläisiäkin, joten kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista naisten elämä on silloin ollut. Tietojen kokoaminen oikeislähteistä on varmasti ollut kovan työn takana, koska jotkut näistä naisista ovat olleet raastuvassa aina kun selkänsä käänsi ja toiset vain muutaman kerran vuosikymmenten saatossa.

Päällimmäisenä tästä jäi mieleeni se, että näiden oikeusjuttujen seuraaminen olisi varmasti ollut toisinaan hulvattoman hauskaa ja aina mielenkiintoista. 

Ilmoitin oikeudelle, että epäilin hänen aikaisempien tekojensa perusteella haluavan minusta itselleen vain yhden orjan lisää. Hän ei toiminut minua kohtaan kuten pojan kuului, vaan kuten kelmi. Siksi kieltäydyin ehdottomasti hyväksymästä häntä valtuutetukseni, ja toivotinpa vielä seitsemän tuhatta pirua istumaan hänen päänsä päälle.

(s. 100)

Elämä 1600-luvulla oli kovin erilaista kuin nyt ja se näkyy näissä oikeusistunnoissa ja niihin johtaneissa tapahtumissa. Kaikilla kauppiailla tuntui olevan velkoja, vekseleita ja saatavia vähän joka suuntaan, ja niiden setvimiseen käytettiin valtavasti aikaa ja vaivaa. Perinnön perään saatettiin lähteä vuosikymmeniä isovanhemman kuoleman jälkeen ja sotasille käytiin niin lusikoista kuin suolastakin. 

Naiset olivat yhtä innokkaita harrastamaan raastupaa kuin miehetkin, mutta he hoitivat homman useimmiten välimiehen kautta. Naisenhan ei oikeastaan ollut sopivaa puhua omasta puolestaan, vaan heillä piti olla miespuolinen holhooja tai ainakin valtuutettu. Tästä huolimatta oli ilahduttavaa huomata miten itsenäisesti naiset kuitenkin saattoivat toimia, ja että rangaistukset esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista koskivat myös miehiä. Kirjassa kerrotaan leskistä, jotka miehensä kuoleman jälkeen taistelivat kynsin hampain liiketoiminnan jatkumisen puolesta. Hyvä porvarin vaimo oli nokkela ja laskutaitoinen, ja osasi johtaa liiketoimia miehensä ollessa matkoilla tai kuollut.

Mielestäni kiinnostavimpia tarinoita olivat ne, joissa kerrottiin enemmän näistä naisista kuin heidän perheistään. Osa tarinoista keskittyy hyvinkin tarkasti yhden naisen elämään kun taas toisissa hän tuntuu olevan vain sivuosassa. Samat nimet vilahtelevat tarinasta toiseen ja se auttaa kokonaiskuvien luomisessa, ja selväksi käy myös Turun piirien pienuus. Jonkun huolehtivana tätinä mainittu henkilö voi olla toisen esimerkki hyvämaineisesta vaimosta tai omasta verivihollisesta, joka huijasi kaupanteossa. Etenkin naisille maine kunniallisena ja luotettavana vaimona oli tärkeä yhteiskunnallisen aseman ja oman uskottavuuden säilyttämisessä.

Eli kiinnostava kattaus erilaisia naisia, 1600-lukua ja turkulaisia mikrohistorioita! Kirjan lopusta löytyy pitkä lähdeluettelo.

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2019 - 41. kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää [32/50]

En koko elämääni, mutta hetkellisesti aikamatkaajana. Näiden oikeusjuttujen seuraaminen olisi tosiaan ollut vähintäänkin mielenkiintoista. 

Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa : kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun

Ulla Koskinen:
Suomessa selviytymisen historiaa:
kivikaudesta keskiajalle ja
1900-luvun alkuun
293 s.
Into 2018
Kirjastosta

Elettiin kevättä vuonna 1830.

Suomalaiset selvisivät vuosituhansia ilman sähköuuneja, kännyköitä ja tee-se-itse-idiooteille -opaskirjoja. Miten he sen tekivät? Millaista tietoa ja taitoa heillä oli, joka meiltä nyt puuttuu? Ulla Koskisen tietokirjassa perehdytään oikeisiin robinsoncrusoilijoihin eli esivanhempiimme. 

Kirja on jaettu erilaisiin osa-alueisiin kuten Lämpö ja suoja sekä Ruoka ja juoma. Jokaisen osan johdantona on hieman tarinallisempi pätkä Kakkurin vaarin elämästä, jonka kautta havainnollistetaan monia kirjassa käsiteltyjä aiheita. Mielestäni kirja olisi toiminut ihan hyvin ilman niitäkin, mutta kiva niitä oli silti lukea. Tai kiva ja kiva. Voiko sanoa, että on kiva lukea elämästä, joka oli täynnä 1800-luvulle ja 1900-luvun alulle tyypillistä kurjuutta, nälkää ja kuolemaa? Ehkä voi kun asia on esitetty tällä tavoin. Koskinen on popularisoinut valitsemansa aiheen hienosti ja kirjan parissa viihtyy varmasti jokainen, jota aihe vähänkään kiinnostaa.

Tykkään itse lukea selviytymisjuttuja, joihin voisi oikeastaan laskea melkein koko ihmiskunnan historian. Sisulla ja sinnikkyydellä on roikuttu kiinni elämän reunassa vaikka koko maailma on ollut sitä vastaan. Osa kirjassa kerrotuista asioista oli tuttuja ennestään, mutta liki 300 sivuun mahtuu niin paljon nippelitietoa, että uusiakin asioita löytyi vaikka kuinka paljon. Enimmäkseen sellaisia juttuja, jotka saivat ihmettelemään sitä, miten vähällä on selvitty ja miten hirveät tai ainakin vaikeat asiat ovat olleet täysin normaalia elämää.

Esimerkiksi hätäravintona usein mainittu pettu on itse asiassa ollut osa täysin "normaalia" keväistä ruokavaliota ympäri Suomen, ja sitä on syötetty myös vauvoille kuin sosetta ikään paremman puutteessa. Nälkä oli aina läsnä. Lapsityövoiman käyttö 1800-luvun tehtaissa oli täysin normaalia eikä kukaan kantanut huolta siitä, että paljasjalkaiset lapsoset juoksivat kuuman pien päällä jalkapohjat käristyen. Kun työntekijöinä oli lapsia (ja naisia), turvallisuutta ja työolosuhteiden parantamista ei edes vaivauduttu miettimään.

Edes työnteko ei ollut ilmaista. Pellavatehtaan kehruukoneilla työskentelevien tyttöjen piti puhdistaa koneet joka viikko ja ostaa tätä tarkoitusta varten itse rasvaa sekä tuoda kotoaan peltinen laatikko, johon kura kerättiin.

(s. 162-163)

Hieman kohtuutonta tuollainen.

Kirjassa korostui myös se, miten raskasta työtä naiset joutuivat tekemään. Kyllä joo, miehillä oli metsästys ja rakentaminen jne., mutta silti, ja naiset auttoivat myös näissä hommissa. Esimerkiksi ruoanlaittoon ja karjanhoitoon meni valtavasti aikaa ja tarvittiin myös paljon fyysistä voimaa. Esiäideillämme oli todellakin ruista ranteessa. Parhaimmillaan lapsi synnytettiin aamuyöllä ja parin tunnin päästä mentiin lypsämään lehmät ja keittämään puuroa. Tai pahimmillaan, tällainen raataminenhan oli omiaan tappamaan tuoreen äidin esimerkiksi ponnistelusta seuranneeseen verenvuotoon. Kirjassa mainitaan toki sekin, että oli myös miehiä, jotka auttoivat naisia kotitöissä. Hatun nosto heille.

Kaiken kaikkiaan kirja on viihdyttävä ja nopealukuinen tietopaketti kiinnostavasti aiheesta. Kirjassa on pitkä lähdeluettelo, josta aion poimia kiinnostavia teoksia myöhempää varten.

Luettu myös:

Ainakin Lasituvan miniatyyrit ja Sukututkijan loppuvuosi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 23. kirjan nimessä on jokin maa [31/50]

* Kirjankansibingo - yö

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin:
Hovitanssija
(Yi Jin, 2007)
400 s.
Into 2019
Suomennos: Taru Salminen
Kirjastosta

Matka satamaan kesti neljä päivää.

Lopulta Yi Jin -nimen saava tyttö jää jo pikkulapsena orvoksi 1800-luvun lopun Koreassa. Hän päätyy kuningatar Myeongseongin hovin kasvatiksi, Korean parhaaksi tanssijaksi ja kuningattaren luotetuksi hovineidoksi. Korean kuohuvasta poliittisesta tilanteesta huolimatta Jinin elämä on siis tarkoin saneltu, ainakin kunnes Ranskan lähettiläs Victor saapuu kaupunkiin ja kuningas osoittaa hetkellistä kiinnostusta Jiniin. Kuningatar lähettää Jinin pois palatsista ja Jin saa poikkeusluvan lähteä Victorin mukana Ranskaan. Elämä siellä ei kuitenkaan ole sellaista kuin Victor lupaili ja Jinin sydän kaipaa kotiin.

Kumma kyllä kirjaan painetuissa kustannustiedoissa ei mainita sen alkuperäistä ilmestymisvuotta. Google kertoo sen olevan 2007 eli nyt on suomennettu kirjailijan 12-vuotta vanha kirja, oletettavasti koska Pidä huolta äidistä menestyi Suomessa niin hyvin. En nyt oikein tiedä kannattiko, koska ainakin minulle kirjan lukeminen oli melkoista pakkopullaa. Toisaalta en tiedä onko kyse sittenkin vain minun henkilökohtaisen kirjamakuni ja korealaisen kirjallisuuden kerrontatapojen yhteensopimattomuudesta. Minulla oli tätä lukiessani samanlaisia ongelmia kuin kirjailijan Jään luoksesi -kirjan kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun Jin ja Victor lähtevät Koreasta laivalla Ranskaan. Sitten tarina loikkiikin pitkin aikajanaa aivan päättömästi. Kahden henkilön välisen dialogin keskellä saattaa olla muutaman sivun takauma jonkun, ei aina edes Jinin tai Victorin, menneisyydestä. Joskus takauma tuntuu jollain tapaa relevantilta dialogille, usein ei. Sirpaleisesta tarinasta on hyvin vaikea saada juonellisesti yhtenäistä kuvaa. Välillä tarinassa poiketaan myös tietokirjamaisiin "tällainen on poliittinen tilanne Koreassa juuri nyt" -pätkiin.

Myös tarinan hahmot kärsivät aikahyppelystä ja sitäkin enemmän siitä, että tärkeitä asioita mainitaan sivulauseessa. Jossain kirjan puolivälin tienoilla kävi esimerkiksi ilmi, että Jin ja kuningatar olivat aiemmin viettäneet kuukausia valepuvussa rankalla pakomatkalla pitkin Korean maaseutuja. Jinin kokema keskenmeno mainitaan kahdessa lauseessa ajallisesti vuosia tapahtuman jälkeen. Yhtäkkiä ollaan Victorin näkökulmassa ja kerrotaan, että Jin on kävellyt unissaan jo pitkään. Toisia lukijoita tällainen ei varmasti ärsytä, mutta minä en pidä tästä kerrontatyylistä ollenkaan.

Tavallaan pidin Jinistä hahmona, mutta toisaalta hänen elämänsä jatkuva synkkyys alkoi myös pitkästyttää. Jokaisen onnellisen hetken kohdalla tiesi, että kohta tapahtuu jotain masentavaa. Mitä onnellisempi Jin oli, sitä syvemmälle kuiluun pudottiin. Mitä epämiellyttävämmän henkilön hän kohtasi, sitä varmemmin kyseinen henkilö pärjäsi hyvin elämässä, etenkin jos hän oli mies. Tarina oikein rusikoi sen naishahmoja ja niitä, jotka oikeasti rakastivat Jiniä ja joita Jin rakasti. Koska kirja on tosipohjainen ja sijoittuu todelliseen ajanjaksoon Korean historiassa, todelliset traagiset tapahtumat olivat toki odotettavissa. Jinille ja edes joillekin fiktiivisille hahmoille olisin kuitenkin toivonut onnellisempia loppuja, ne kun olivat täysin kirjailijan päätettävissä.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 32. kirjan nimessä on ammatti [30/50]
* Kirjankansibingo - kaunis vaate