Tammikooste

Enpä olisi tammikuun alussa uskonut, että luen kuukaudessa näinkin monta kirjaa! Kieltämättä lukuhalua siivitti intoni suorittaa Helmet-lukuhaaste kerrankin loppuun saakka, mutta siinä toivossa tulikin luettua kaikenlaista kivaa. Erityisen iloinen olen siitä, että löysin Carrie Fisherin ja Kati Närhen kirjat, ja sain luettua yhden niistä sarjoista, joihin en ole vain saanut tartuttua. 

Toivottavasti lukuinto jatkuu!

...Siksikin, että tulin ilmoittautuneeksi YA-lukuhaasteeseen. Luin nuorten aikuisten kirjallisuutta yhteen väliin paljon enemmän kuin nyt ja vaikka olen vielä kohtuullisesta kartalla YA-maailman tapahtumista, kirjoihin itseensä syventyminen ei olisi haitaksi.

Luettu & blogattu

Carrie Fisher: Wishful Drinking
Elämä riippuvuuksien ja bipolaarisuuden kanssa. Kirpakkaa huumoria, vakavaa ja raa'an rehellistä asiaa.

Janet Evanovich: Tricky Twenty-Tow
Stephanie Plum vs. rutto. Hauskempi kuin edellinen osa, en malttanut jättää kesken.

Kerstin Gier: Rubiininpuna
Kun aikamatkustusgeeni aktivoituu. Hauska ja vetävä kirja, luen ehdottomasti seuraavankin osan.

Kerstin Gier: Safiirinsini
Gwendolyn jatkaa aikamatkailua. Kivaa ja kevyttä luettavaa, en kuitenkaan Gideonista senkään vertaa kuin edellisessa osassa.

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
Trilogian päätösosa. Gideon edelleen ärsyttävä, Gwendolyn ihastuttava, lukisin häestä enemmänkin.

Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
Agnes ja Planktonin salaisuudet. Löytö sarjishyllystä, juuri sopivalla tavalla vinksahtanut.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Opiskelijaelämää kuohuvassa Etelä-Koreassa. Harmi kyllä en lämmennyt tälle yhtään, olisi pitänyt tietää enemmän Korean historiasta.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
Agnes ja sisäoppilaitoksen salaisuus. Juuri sopivaa viikonloppulukemista, Agneksen sokeat pisteet huvittavat edelleen.

John Steinbeck: Helmi
Ahneuden poluilla. Herätti lähinnä ärsytystä, mutta onpahan yksi klassikko lisää jonka voin sanoa lukeneeni.

Kati Närhi: Seitsemäs vieras
Agnes ja kartanon epälyttävät vieraat. Agneksen kasvun lapsesta nuoreksi naiseksi huomasi kivasti tässä osassa.

Carrie Fisher: Shockaholic
Kohteena sähköshokkihoidot ja Hollywoodin vaikeatkin ihmissuhteet. Fisherin elämä oli melko uskomaton monellakin tavalla.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Seniori-isä nai uhkean ukrainalaisen. Hauska ja koskettava kirja, huumori ja vakavat asiat hyvin tasapainossa.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Marina Lewycka:
Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
(The short history of tractors in Ukranian, 2005)
367 s.
Sammakko 2006
Kirjastosta

Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen isäni rakastui hohdokkaaseen eronneeseen ukrainalaisnaiseen.

Olen pyöritellyt tätä kirjaa satunnaisesti käsissäni jo monta vuotta, koska pidän sen kannesta. En kuitenkaan koskaan lainannut sitä lukukelvottoman takakansitekstin vuoksi. Pikkuruisia kellertäviä kirjaimia sinisellä pohjalla, kenen mielestä se oli millään tavalla hyvä idea? Minulla ei ole sellaista haukan katsetta, jota varten se lienee tehty, joten enpä edelleenkään tiedä mitä siinä sanotaan. Kirjan kannalta oli onni, että sen kansikuva on niin mieleenjäävä ja että mietin mitä lukisin Helmet-lukuhaasteen kirjan kannessa on ajoneuvo-kohtaan. Lainasin tämän siis jotakuinkin sokkona.

Kirjan kertoja on viittäkymppiä lähentelevä englantilainen Nadja, jonka äiti on kuollut pari vuotta ennen tarinan alkua. Nyt Nadjan jo ennestään erikoinen 84-vuotias isä Nikolai on hurahtanut lopullisesti: hän on palavasti rakastunut 36-vuotiaaseen uhkeaan ukrainalaiseen yksinhuoltajaan ja aikoo naida hänet. Nadja ei ole puhunut isosiskolleen Veralle äidin kuoleman jälkeen, mutta nyt yhteinen vihollinen saa heidät asettautumaan yhteen rintamaan. Valentinasta on päästävä eroon välittömästi.

Huonosti suunniteltu kansi on saanut jättämään väliin hyvän kirjan. Heti kun alkuasetelma selvisi ajattelin, että tämähän on lystin kuuloinen. Hauska tämä onkin, mutta myös yllättävän surullinen. Huumoria tuovat paitsi isän omituisuudet ja merkillinen tilanne myös Nadjan sanailu etenkin Veran kanssa. Heidän suuret ja pienet sisaruskaunansa ovat hersyvän hauskaa luettavaa. Hienostorouva ja liberaali akateemikko näyttävät tulevan kahdesta eri maailmasta ja pikkuhiljaa selviää, että näin oikeastaan onkin. 

Kirjan surullisin osuus liittyy Nadjan perheen historiaan, josta hän ei tiennyt oikeastaan mitään.  Nadja kun on elänyt elämänsä Englannissa, jonne hänen vanhempansa pakenivat paremman tulevaisuuden toivossa. Vera sen sijaan syntyi Luhanskissa vuonna 1937, kymmenen vuotta ennen Nadjaa. Vera on se, joka koki toisen maailmansodan ja muistaa Neuvostoliiton tahallaan aiheuttaman nälänhädän, keskitysleirin ja ne hirveät asiat, jotka on hänen mielestään parempi vain unohtaa. Hänen kauttaan Nadja kuulee asioista, joista hänen vanhempansa eivät ole halunneet puhua.

Pidin todella paljon siitä, että kaikkea ei kerrottu heti, ei edes sellaista minkä Nadja jo tiesi. Vasta kirjan loppupuolella selviää esimerkiksi se, miksi Nikolai yskii aina syödessään. Mielikuva kömpelöstä vanhuksesta keikahtaa vähän vinoon. Lewycka olettaa lukijoidensa osaavan yhdistää pisteen A pisteeseen B ja olikin mukava lukea kirjaa, jossa lukijaa ei aliarvioida. 

Nikolai itsessään on sekä surullinen että huvittava. Vanha mies, joka hölmöyttään nai naisen, joka haluaa ainoastaan pääsylipun Englantiin. Vanha mies, joka tykkää isoista tisseistä ja kauhistuttaa  käytöksellään tyttärensä. Ja sitten toisaalta vanha mies, jonka uusi vaimo on väkivaltainen huijari. Vanha mies, joka ei osaa puolustaa itseään ja jolle avun pyytäminen omilta tyttäriltä on valtavan vaikeaa. Kaikista kirjan hahmoista paljastuu aina vain uusia puolia.

"Mutta näethän, että se tekee hänelle hyvää, tämä uusi suhde. Se on puhaltanut häneen uutta elämää. Se vain osoittaa, että ihminen ei ole koskaan liian vanha rakastamaan."

"Tarkoitat seksiin."

"No ehkä sitäkin. Isukkisi toivoo vain toteuttavansa joka miehen unelman - levätä kauniin, nuoremman naisen sylissä."

"Joka miehen unelman?"

Sinä yönä Mike ja minä nukumme erillämme.

(s. 71)

Hauska ja koskettava kirja! Nyt voin kyllä kiittää Helmet-lukuhaastetta tästä lukukokemuksesta, muuten tämä olisi edelleen kirjaston hyllyssä.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Reader why did I marry him?, Kaikkea kirjasta ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 38. kirjan kannessa on kulkuneuvo [12/50]

Carrie Fisher: Shockaholic

Carrie Fisher:
Shockaholic
120 s.
Simon & Schuster 2011
ekirja kirjastosta

What was it I wanted to tell you?

Vuoden ensimmäisenä kirjana luin Carrie Fisherin kirjan Wishful Drinking ja päätin lukea häneltä muitakin teoksia. En odottanut saavani seuraavaa opusta käsiini ihan näin nopeasti! Kuten Wishful Drinking, myös Shockaholic on omaelämäkerrallinen teos, joka perustuu Fisherin yhden naisen lavashow'hun. Myös tässä kirjassa Fisher on onnistunut käsittelemään erittäin henkilökohtaisia ja vaikeita asioita (mustan) huumorin avulla. Tällä kertaa Fisher avautuu sähköshokkihoidoista, lihomisestaan, kuuluisista ystävistään ja suhteesta isäänsä Eddie Fisheriin. 

Noista ETC-hoidoista kertominen antoi minulle ihan uuden ja erilaisen näkökulman niihin. Myös minua ovat vainonneet elokuvista tutut mielikuvat melkein lobotomiaan johtavista sähköshokeista, joiden vuoksi potilasraukka kiemurtelee hoitopöydällä luut katkeillen. Ei se niin enää mene, sanoo Fisher jolla oli ihan samanlaiset pelottavat kuvat mielessään. Hoito on suhteellisen turvallinen ja ainoa (jos kohta melkoisen merkittävä) haittapuoli siinä on se, että se vie pakostakin ihmisen muistoja mukanaan. Fisher ei esimerkiksi osaa enää sanoa tarkalleen miksi lopulta päätti mennä hoitoihin, ja näiden kirjojen yksi tarkoitus onkin toimia hänen omana muistinaan. 

But since I expect to have a bad memory now, I pay extra attention to things, as if there's going to be a pop quiz about my life at the end of each day. What do I recall about what I did? So I try to make a point of remembering things while they're happening.

(s. 17)

Niihin kuuluisiin ystäviin lukeutuvat muun muassa Elizabeth Taylor, Michael Jackson ja ilmeisesti myös Meg Ryan. Oli huvittavaa lukea kirjaa, jossa tällaisia kuuluisia nimiä tiputeltiin ihan normaaleihin tilanteisiin. "Ai niin, ja kävin lounaalla äidin, Elizabethin ja Meg Ryanin kanssa." Fisher tuokin Michael Jacksonia käsittelevässä luvussa esille sen, miten vaikea kuuluisien ihmisten on olla normaalissa kanssakäymisessä ns. tavisten kanssa. On helpompaa jutella toiselle staralle, joka ei tuijota sinua rahan-/hullun-/palvonnankiilto silmissä.

The other people who aren't rendered strange around famous people are generally... other famous people! In such instances, the issue of celebrity is neutralized, and they are feel to move on to whatever they like or don't like about one another in the usual human way. So that partly explains why Michael might have enjoyed hanging out with say, Elizabeth Taylor, for example, or even maybe me! (Yes, that's what all this finally boils down to - me, me, me, me, me!)

(s. 39)

Jäin kyllä ihan koukkuun näihin Fisherin kirjoihin. Hän eli hyvin mielenkiintoisen ja vaikean elämän, ja omalla tavallaan nämä kirjat ovatkin selviytymistarinoita. The Princess Diarist on nyt varauksessa eli sitä odotellessa!

Haasteet:

* Tietokirjahaaste [kirja 1]

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 6. kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa [11/50]

Luin e-kirjana, mutta löytyy myös painettuna.

Kati Närhi: Seitsemän vieras (Agnes #3)

Kati Närhi:
Seitsemäs vieras
149 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Olenpa nyt tyytyväinen siihen, että sain lukea nämä Agnekset peräjälkeen. En joutunut odottamaan albumien ilmestymispäivien välillä ja muistin vielä mitä edellisissä osissa tapahtui. Etenkin tuo jälkimmäinen oli hyvin tärkeää tätä lukiessa.

Tällä kertaa teini-ikään varttunut Agnes päätyy kettujen asuttamalla saarella sijaitsevaan kartanoon. Sylvia-tädin vanha tuttu majuri Orkolor on kutsunut hänet vierailulle ja Agnes saapuu kylään tädin siivellä. Orkolorin kartanossa on muitakin vieraita joista kukaan ei ole ihan sitä miltä näyttää tai huhut kertovat.

Seitsemännen vieraan huumori on erilaista kuin aiempien osien. Agnes ei ole enää naiivi lapsi, joten hän ymmärtää myös mistä vitseissä on kysymys ja mitä rivien välissä lukee. Minua muutos ei häirinnyt, se sopi tarinaan ja näkökulmaan mainiosti. Agnes on kasvanut ja hänen ymmärtämyksensä laajentunut. Pienin kasvamisen merkki ei suinkaan ole ensimmäisestä osasta tutun Rexin, Agneksen ensi-ihastuksen, paluu kartanon tilanhoitajana. Tällä kertaa kukaan ei heitä Rexiä saappaalla.

Tykkäsin paljon Kati Närhen piirroksista ja värimaailmasta. Hahmot ja taustat ovat selkeälinjaisia, värimaailma mustavalkoinen punaisella ja sinisellä höystettynä. Se toimii todella hyvin Agneksen vinksahtaneessa ja synkähkössä maailmassa. Eniten taisin tykätä piirrosten kaikista pienistä hauskoista yksityiskohdista, jotka loivat tarinaan tunnelmaa. Ennen Rexin tapaamista Agnes lukee Yön kauhuja ja Kartanomurhia, Rexin tapaamisen jälkeen lukulistalta löytyvät Humiseva harju ja Lemmen tähden.

Hautajaiset eli yksi suosikkisivuistani
s. 34

Tässä osassa paljastetaan tietenkin mitä Agneksen vanhemmille oikeasti tapahtui. Hovimestari ei tehnyt sitä. Olipa kiva, että salaisuus olikin ihan erilainen kuin näissä tarinoissa yleensä ja silti sellainen, jota oli pohjustettu jo ensimmäisestä osasta lähtien. Tuli sellainen "hah! tietenkin!" -olo.

Instassa kysäistiin minkä ikäisille nämä kirjat sopivat. Olen yleensä todella huono arvioimaan sitä, minkä ikäiselle mikäkin sisältö on sopivaa. Noin lonkalta heittäen sanoisin, että yläasteelaisille ja vanhemmille. Tarinoiden musta huumori ja sisältö eivät ihan pienille avaudu. Isommille suosittelen tätä lämpimästi!

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Hurja hassu lukija jne.

Haasteet:

* Sarjakuvahaaste

* Helmet-lukuhaaste - 48. haluaisit olla kirjan päähenkilö  [10/50]

No en haluaisi olla taas teini-ikäinen, mutta Agneksen maailmaan olisi mielenkiintoista sukeltaa. Hän on fiksu ja utelias, ja tulee epäilemättä toteuttamaan jännittävät ammatilliset haaveensa. Kirja olisi käynyt moneenkin kohtaan, mutta hoidetaan tämä nyt ensin pois alta kun sopiva kirja sattui kohdalle.

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck:
Helmi
(The Pearl, 1947)
118 s.
Tammi 1967
Kirjaston vaihtopisteestä

Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä - kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi.

Kirjastossamme on hylly, jonne asiakkaat voivat jättää itselleen tarpeettomia kirjoja muiden iloksi. Satunnaisesti sieltä löytyy iloa myös kirjaston kokoelmaan ja/tai kirjastolaisille. Tämän klassikon bongasi kollegani, joka on lukenut kirjan nuoruudessaan. Kun kävi ilmi, että toinenkin työkaverini on pakotettu aikoinaan lukemaan tämä ja minua ei, tilanne oli korjattava pikimmiten. He lykkäsivät kirjan mukaani ja jäivät odottamaan josko minäkin kokisin tämän ahdistavaksi tai ainakin surulliseksi.

Pienoisromaani kertoo köyhästä Meksikon intiaanista Kinosta, jonka pientä poikaa Coyotitoa pistää skorpioni. Kinolla ja hänen vaimollaan Juanalla ei ole varaa lääkäriin, mutta jo saman päivän aikana Kino sukeltaa merestä valtavan helmen. Huhu helmestä kiirii nopeammin kuin Kinon jalat kantavat, ja pian jokaisen silmissä vilisee kuvia äkkirikkaasta Kinosta ja mitä hän voisi kaikella helmestä saamallaan rahalla tehdä. Peson kuvat silmissään kiiluen Kino suuntaa kohti helmenostajia...

En kokenut kirjaa ahdistavaksi enkä edes erityisen surulliseksi. Tämä ei mielestäni johdu siitä, että olisin täysin sydämetön peto, jota ahneuden aiheuttama tragedia ei koskettaisi. Steinbeck lataa pieneen kirjaan niin paljon kurjuutta, katkeruutta ja vihaa, että se ei lopulta tunnu enää miltään. Lisäksi moraaliset opetukset annetaan yhtä hienovaraisesti kuin moukarin iskut. Enpä näin äkkiseltään muista lukeneeni 1940-luvun kirjallisuutta, joten ehkäpä kerrontatyyli on sille tavanomainen ja kosketti Steinbeckin aikalaisia niin kuin tarkoitus oli.

Eniten ajatuksia ja tunteita herätti Juana-parka, jonka toivoin pakenevan ja jättävän ahneeksi ja väkivaltaiseksi heittäytyneen miehensä. Näin 2010-luvulla elävänä feministinä teki mieli heittää kirja seinään osapuilleen tässä vaiheessa:

Juana ryömi vaivalloisesti vedenrajan sorasta. Hänen kasvojaan jomotti ja kyljessä tuntui kipua. - - Hän ei tuntenut Kinoa kohtaan pienintäkään vihaa. Kino oli sanonut: "Olen mies", ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. - - ja Juana tarvitsi miehen, ei voinut miehettä elää. Ja vaikka hänen mieltänsä joskus hämmensivätkin miehen ja naisen väliset eroavaisuudet, hän tunsi ne ja hyväksyi ne ja tarvitsi niitä. Hän oli seuraava Kinoa, mikään muu ei tullut kysymykseenkään.

(s. 79-80)

En tiedä, miten tätä kirjaa käsitellään koulussa, mutta toivottavasti keskustelussa nostetaan ahneus- eriarvoisuus- ja rasismiteemojen lisäksi myös tämä. Kirjoitustavasta päätelleen tässä on haettu sellaista "vaimo seisoo aina miehensä tukena, oli mikä oli"-ideaalia, joka edustaa selvästi sodanjälkeistä ajatusmaailmaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaimonhakkaajan tukena pitäisi olla terapeutti ja mahdollisesti kalterit vaimon ollessa turvassa jossain muualla.

Mutta herättihän tämä sittenkin minussa tunteita! Ei varmaan sellaisia kuin Steinbeck olisi toivonut, mutta kuitenkin. Onkohan tämä nykyään koululaisten pakkoluettavana? Toivottavasti ei. Nuorten lukuharrastusta pitäisi tukea ja innoittaa, ja tämä on ihan toisessa galaksissa kuin innoittavat kirjat. Valitettavan harvat nuoret lukevat vapaaehtoisesti ja jos ne pakollisetkin ovat tällaisia, tapetaan sillä kyllä viimeinenkn kiinnostuksen kipinä.

Vien kirjan huomenna takaisin töihin ja jos en saa suostuteltua työkavereita lukemaan sitä uudelleen, se päätyy takaisin vaihtohyllyymme.

Luettu myös mm:

Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 23. kirjassa on mukana meri [9/50]

Työkavereiden puheiden perusteella suunnittelin tätä ensin surulliseksi kirjaksi, mutta kun ei niin ei. Meri on tässä kuitenkin tärkeässä roolissa, sieltähän Kino elantonsa saa ja helmen löytää.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (Agnes #2)

Kati Närhi:
Mustasuon mysteeri
133 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Agnes vs. sisäoppilaitos! Ihastuin tosiaan Kati Närhen Saniasmetsän salaisuuksiin niin, että varasin sarjan seuraavatkin osat. Sain tämän sopivasti viikonloppulukemiseksi ja nyt odotan kuumeisesti sitä viimeistä osaa.

Tässä osassa Agnes on lähetetty Mustasuon sisäoppilaitokseen, koska hänen mummonsa on telonut itsensä. Agnes suhtautuu alusta alkaen epäillen koko tyttökouluun, jonka oppilaat muodostavat tiukasti rajattuja porukoita ja josta ei tunnu löytyvän mitään mielenkiintoista. Sitten Agnes saa selville, että koulusta katoaa surullisia oppilaita ja päättää selvittää tapauksen.

Toisin kuin Saniaismetsän salaisuudet, tämä albumi on yksi jatkuva tarina. Oikeastaan kadonneiden tyttöjen etsintä ei ole sen pääasia. Tärkeintä ovat Agnes sekä se, miltä maailma näyttää hänen silmillään. Tykkään edelleen siitä, että Agnes ei huomaa kaikkea sitä minkä lukija ymmärtää lukea rivien välistä. Esimerkiksi salaperäisen Atlas-kerhon todellinen luonne jää Agnekselta huomaamatta, eikä hän myöskään ymmärrä mikä langanlaihoja surusinoiksi kutsuttuja tyttöjä vaivaa.

Pidän myös siitä miten vinksallaan Agneksen maailma on. Se johtaa sekä hauskoihin että hyvin surullisiin tilanteisiin. Jälkimmäisiin kuuluvat surusinoiden soitot Tero Kylmäselle, vielä heitäkin laihemmalle herrasmiehelle. Vähän jo ehdin pelätä ketä Tero käy tapaamassa ihan henkilökohtaisesti. Tarinan taustalla kulkevat myös Agneksen vanhemmat. Arkeologipariskunnan väitetään kuolleen, mutta Agnes suhtautuu selitykseen epäileväisesti. Toivottavasti heidän kohtalonsa, oli se mikä hyvänsä, paljastetaan seuraavassa osassa!

Surrealismikerhon antia
s. 52

Luettu myös mm:

Sallan lukupäiväkirja, Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä ym.

Haasteet:

* Sarjakuvahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 32. kirjassa käydään koulua tai opiskellaan [8/50]

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin:
Jään luoksesi
(Eodiseonga na-reul chat-neun
jeonhwabel-i ulli-go, 2010)
302 s.
Into 2017
Kirjastosta

Hän soitti minulle ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen.

Siitä on näköjään jo melkein kolme vuotta kun luin Kyung-sook Shinin kirjan Pidä huolta äidistä. Ihastuin kirjaan vallan kokonaan ja jäinkin elämään toivossa, että hänen muutakin tuotantoaan käännettäisiin. Viime vuonna tämä sitten tapahtui, mutta itse ehdin lukea kirjan vasta nyt. Odotukseni olivat korkealla, näin jälkikäteen ajatellen ehkä liiankin.

Kirja kertoo Jeong Yunista, joka 2010-luvulla saa puhelun nuoruudenrakastetultaan Lee Myeong-seolta. Heidän vanha kirjallisuuden opettajansa professori Yun on kuolemassa. Tarina loikkaa vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin Jeong Yun aloitteli opintojaan. Hän tutustuu yliopistossa paitsi professoriin myös Myeong-seoon ja Yun Miru-nimiseen nuoreen naiseen, jonka kädet ovat hirvittävän arpiset. Opiskelija-arjen taustalla Etelä-Korean poliittinen tilanne kuohuu ja opiskelijamielenosoitukset valtaavat katuja.

Niin, odotin tätä kovasti ja nyt olenkin sitten aika pettynyt. Oman täysin subjektiivisen mielipiteeni mukaan tämä ei yllä lähellekään samanlaisiin lukusfääreihin kuin Pidä huolta äidistä. Luin tämän loppuun asti lähinnä siksi, että toivoin koko ajan sen sittenkin paranevan. Ehkä seuraavalla sivulla? Tai sitä seuraavalla? No höh, ei sitten. Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni ennalta-arvattava ja paikoitellen erittäin epäuskottava. En minä ainakaan ole ikinä törmännyt ihmiseen, joka jaksaisi pitää samanlaisia mukaspontaaneja filosofisiapuheita kuin kirjassa pidetään toistuvasti. Saati sitten sellaiseen, joka jaksaisi niitä kuunnella (luentotilaisuuksia ei lasketa).

Ehkä tässä näkyy nyt kirjamaun lisäksi kulttuuriero? Minusta kirjan tarina oli monella tavalla päätön enkä missään vaiheessa päässyt perille siitä, mitä kirjailija nyt oikeasti haluaa tällä sanoa. Ilman kirjailijan ihan meille suomalaisille kirjoittamia jälkisanoja en olisi edes ymmärtänyt tarinan sijoittuvan nimenomaan sisäpoliittisesti kuohuviin 1980-1990-luvuille (jonnekin sinne, vuosilukuja ei mainita). Arvelen, että tämä oli itsestään selvää korealaiselle lukijalle, joka tietäisi täsmälleen millaisessa maailmassa Jeong Yun ystävineen elää ja miksi nuoriso nousee barrikadeille. He osaisivat laittaa Jeong Yunin ystävän Danin kokemukset oikeanlaiseen kontekstiin ja saisivat niistä enemmän irti. Minä olin pihalla kuin lumiukko, koska tietoni Etelä-Korean historiasta ovat varsin vähäiset.

Luulen myös, että kirjan tarina ystävyydestä ja rakkaudesta aukeaa paremmin sen kohdeyleisölle. Jotkin osat niiden kuvauksesta ovat toki universaaleja, mutta niissä oli paljon sellaisia elementtejä, jotka vain hämmensivät minua. Miksi kirjan hahmot käyttäytyvät näin? Mitä tämä merkitsee, miksi tämä on tärkeää, miksi tämä muuttaa hahmojen suhtautumista toisiinsa? Miksi tarina edes on kerrottu tällä tavoin? Suurin osa kirjasta on kohtuullisen tasaista tahtia kulkevaa, mutta lopussa tehdään toistuvia aikahyppyjä ja paljastetaan juonipaljastusasioita tavoilla, jotka itse koin kummallisen irtonaisiksi. Ehkäpä tässä näkyvät korealaiset kerrontatavat? Kirjailijan ei tarvitse selittää asioita, koska samassa kulttuurissa kasvaneet lukijat ymmärtävät mistä on kyse. Toisaalta Pidä huolta äidistä toimi loistavasti myös suomalaiselle lukijalle, joten ehkä vika on kirjassa? Tai minussa, mikä on ehkä se todennäköisin tai ainakin suurin selitys.

Olen edelleen sitä mieltä, että korealaisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi on hienoa. Vaikka tämä kirja ei minuun iskenytkään toivon silti, että kustantajat uskaltaisivat tarttua useammin harvinaisemman ei-länsimaalaisen kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Maailma avartuu kummasti näitä lukiessa.

Oli tästä kirjasta muuten ainakin se hyöty, että Etelä-Korean historia alkoi kiinnostamaan! Mihin Jeong Yunin radikaalit opiskelijatoverit pyrkivät ja miksi? Täytynee tutkia löytyisikö kirjastostamme sovelias kirja tämän mysteerin ratkaisemiseksi.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Koukussa kirjoihin jne.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä [7/50]