Maja Lunde: Mehiläisten historia (Ilmastokvartetti #01)

Maja Lunde:
Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
431 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa.

Täytyy ihan ensiksi ihastella kirjan kantta, sen perusteellahan minä tämän mukaani nappasin. Kansi on kaunis, yksinkertainen ja ihastuttavan wanhanaikaisen tuntuinen. Se erottui uutuuskirjojen joukosta ja vieläpä edukseen. En olisi välttämättä muuten ottanutkaan tätä, koska mehiläiset eivät aiheena ole minusta kovinkaan kiinnostavia. Tai pikemminkin eivät olleet, nyt olen jopa melkein kiinnostunut pienistä pörriäisistä ja huolestunut niiden tilasta! Lunde kertoi mehiläisten ympärille kolme erilaista tarinaa, jotka saivat mehiläiset tuntumaan ympaattisilta. Kirjassa on kolme kertojaa eri aikakausina ja eri paikoissa, ja jokainen tarjoaa uuden näkökulman mehiläisten tärkeytyyn.

Kiina, vuosi 2098. Tao on yksi työläisistä joiden tehtävänä on kiivetä puihin ja pölyttää ne. Mehiläisiä ei nimittäin enää ole olemassa ja maailma on kaikin puolin katastrofaalisessa tilassa. Harvinaisena vapaapäivänä Tao perheineen lähtee piknikille, joka muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. 

Amerikka, vuosi 2007. George on mehiläistarhuri, joka uskoo perinteisiin. Pesät tehdään itse, mehiläisten kanssa ei ajella pitkin maata pölytyskeikoilla. Vaimon unelmat Floridaan muutosta ovat haihattelua, pitäähän heidän jättää ainoalle pojalleen menestyvä mehiläistarha. Tomin suunnitelmat vain ovat kovin erilaiset.

Englanti, vuosi 1852. Williamista piti tulla tutkija ja luonnontieteilijä, mutta hän päätyikin suurperheen kauppiasisäksi. Masennuksen vuoksi petiin päätynyt mies löytää kuin vahingossa uutta puhtia ainoasta pojastaan ja mehiläisistä. Hän haluaa tehdä poikansa ylpeäksi löydöillään.

Oikeastaan tämä kirja oli turhan ennalta-arvattava. Viihdyin kyllä tämän parissa todella hyvin, mutta noin pääpiirteittäin juoni ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Taon perhettä kohdanneen onnettomuuden syy oli selvä kuin aurinko pilvettömällä taivaalla. Toki koko pointti olikin Taon matka tuohon päätelmään, mutta salamyhkäisyyden verho oli turha ja jopa turhauttava kun vastauksen tiesi jo. 

Odotusteni vastaisesti pidin Georgesta eniten. Hänen jääräpäisyyteensä oli raivostuttavaa, mutta hän oli kuitenkin pohjimmiltaan sympaattinen. Mehiläiset ovat hänen koko elämänsä ja yksi kerrallaan kaikki hänen pelkonsa tuntuvat toteutuvan. Hänen omasta näkökulmastaan kerrottu tarina jäi sikäli hyvään kohtaan, että minua vähän harmittaa tarinan jatkuminen toisaalla.

Ja sitten yllätyin siitä, miten suorastaan inhosin Williamia. Ei nyt pitäisi odottaa liikoja 1850-luvun miehiltä, mutta Thildan olisi pitänyt jättää hänet ja heidän inha poikansa aikoja sitten. Tai ainakin Charlotten olisi pitänyt, hän oli suosikkini Georgen jälkeen. Siinä oli fiksu ja päättäväinen tyttö. William puolestaan oli sellainen tyypillinen mieslapsi, joka vinkuu kun arki tulee vastaan eikä vaimo olekaan täydellinen. Raivostuttava tyyppi, joka ei arvostanut mitään muuta kuin itseään ja hyödytöntä poikaansa.

Kokonaisuutena olisin siis ehkä kaivannut sitä jotain, sitä joka olisi saanut pysähtymään ja sanomaan oho! No, kaikkea ei voi saada, ja kirja oli kuitenkin aika joutuisaa luettavaa. Se oli sopivan melankolinen syysiltoihin olematta kuitenkaan liian masentava.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Mitä luimme kerran, Lukuisa ym.

Tuomas Kyro: Mielensäpahoittaja: miehen työt

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja: miehen työt
143 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Monta peltoa minä olen kääntänyt, katiskoja nostanut, olympiakisoja nähnyt, perustuksia valanut, tuuppinut lapsiani elämässään eteenpäin, kaatanut metsää, kasvattanut viljaa, korjannut, paikannut ja vetänyt vasikoita ja kantanut suvun ja kylän miehiä hautaan.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun huomasin, että tänä vuonna on tulossa peräti kolme Mielensäpahoittaja-kirjaa. On tämä Miehen työt tässä kädessäni ja vielä on tulossa hiihtokoulu ja keittokirja. Hyödyllisiä aiheita kaikki, mutta kyllä tässä on jo rahastuksen makua. Se tiedetään mikä myy, ja se mikä myy on vanha mies jakamassa maalaisjärkeä niille, joilta se ehkä puuttuu.

Tästä rahastuksen pienestä jälkimausta huolimatta tarkkasilmäiset huomaavat, että minäkin kuitenkin hairahdin lukemaan tämän. Ja vieläpä pidinkin kirjasta, koska Kyrö kirjoittaa edelleen niin hauskasti. Pidin eniten pätkistä, jotka eivät olleet suoranaisia neuvoja vaan mielensäpahoittajan kuvauksia siitä, miten ja missä neuvoista voi olla hyötyä. Niissä hilpeät sanankäänteet ja sympaattinen marina pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, ja kieltämättä esimerkiksi alla oleva on täyttä totta:

Marjanpoimiminen on perkeleellistä touhua. - - Metsässä pitää olla itikoita sillä tavalla, että koko ajan tekee mieli juosta karkuun ja kirota. Auringon pitää porottaa tuulipuku kuumaksi ja vesipullon pitää unohtua auton peräkonttiin. Oikein hyvällä marjareissulla hermot kiristyvät ihan sinne hilkulle, että seuraavaksi tulee avioero.

(s. 24)

Kirja on jaettu eri otsikoilla asioihin, jotka kaipaavat huoltoa. Metsä, talo, piha, auto, emäntä, lapsi ja mies. Käytännössä kirjassa opastetaan lyhyesti esimerkiksi polttopuilla lämmittämisen ja äitienpäiväkakun saloihin. Oikeastaan kirjan kohderyhmä ovat rivi- ja omakotitaloissa asuvat sekä mökkeilijät, joilla arjen rutiinit eivät ehkä ole vielä hallussa. Harvemmanhan tarvitsee kerrostalossa rännejä puhdistaa ellei sitten satu olemaan ammattilainen, jolle tästä ilosta maksetaan. 

Minua kyllä hivenen kaivertaa tuo kirjan nimi. Ikään kuin nainen ei voisi huoltaa autoa tai tehdä linnunpönttöä tai mitään muutakaan mitä kirjassa opetetaan. Ei tässä enää millään 1950-luvulla eletä. Iäkkäälle mielensäpahoittajalle työnjako on edelleen se perinteinen, mutta en oikein tykännyt siitä, että se esitettiin tietokirjassakin oikeana tapana elää. Se, mikä toimi kaunokirjallisuudessa, ei ihan kolahtanut minuun tässä.

Luettu myös:

Kirjasta kirjaan, Kirjan vuoksi, Korpinkiven tupa...

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 13. a self-improvement book [23/40]

Derek Landy: Demon Road

Derek Landy:
Demon Road
508 s.
HarperCollins 2015
Kirjastosta

Twelve hours before Amber Lamont's parents tried to kill her, she was sitting between them in the principal's office, her hands in her lap, stifling all the things she wanted to say.

Derek Landyn nimi on minulle ja varmaan monille muillekin tuttu Keplo Leutokalma-sarjasta. Luin niistä kaksi tai kolme jokunen vuosi sitten, mutta sitten sarja jäi jostain syystä kesken. Nyt kun mietin niin en muista miksi, koska kuitenkin muistan pitäneeni sarjasta. No, tutkimattomat ovat lukijan tiet. Ehkä joku päivä aloitan koko sarjan alusta. Joka tapauksessa tuo tunne siitä, että pidin Landyn kirjoista sai minut tarttumaan tähänkin ajoittaisella "katsotaan onko nuorten englanninkielisissä mitään uutta ja jännää"-kierroksellani. Lisäksi kirja kuulosti kivasti erilaiselta kauhufantasialta.

 

16-vuotias Amber on kuvitellut elävänsä kohtuullisen tavallisessa perheessä. Isä ja äiti ovat tosin kovin etäisiä ja Amberin sosiaaliset taidot eivät ole kummoiset. Sen ja pulleuden vuoksi häntä syrjitään koulussa. Kaikki muuttuu kun Amber eräänä iltana lähtee kotiin osa-aikatyöstään tarjoilijana. Kaksi törkeästi käyttäytynyttä asiakasta hyökkää hänen kimppuunsa ja Amber aivan yllättyy siitä, miten tilanteesta selviää. Ja kun sanon yllättyy, tarkoitan järkyttyy pahanpäiväisesti. Hänen vanhempansa kuitenkin ilahtuvat, onhan Amber nyt valmis uhrattavaksi demonille ja ystäväpiirin illalliseksi!

Tämä olikin yllättävän väkivaltainen kirja. En suosittele kovin nuorille tai herkkähermoisille, siihen malliin veri lentää ja hurme koristelee seinäpinnat. Minua se ei suuremmin vaivannut ja väkivalta oli omalla tavallaan suorastaan virkistävää. Nuorten kirjallisuudessa oli (on?) aalto, jossa vampyyrit, demonit ja ihmissudet puunattiin sisäsiistiin kuntoon. Päähenkilöt ja hyvikset eivät mitenkään voineet olla raakoja tai epämiellyttäviä. Tässä mennään ihan toiseen suuntaan. Amberin vanhemmat ovat hirviöitä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Paetessaan Amber päätyy erikoisella roadtripille pelätylle demonitielle, jolla hän kohtaa lisää olentoja, joille murhat ovat arkipäivää.

Pidinkin paljon kirjan raa'asta maailmasta. Vampyyrit ovat pelottavia petoja, lapsenhahmoiset aaveet julmia teurastajia ja ihmiset ne vasta kauheita osaavatkin olla. Amber ja hänen pakomatkansa autonkuljettaja Milo eivät loppujen lopuksi ole kovin puhtoisia hekään. Ainoa suhteellisen sanotaan nyt vaikka normaali ja ystävällinen hahmo on heidän mukaan poimimansa Glen, joka kantaa mukanaan kuolemaksi koituvaa kirousta. Tai no niin, ystävällinen ja ystävällinen. Ainoa keino päästä kirouksesta eroon on sysätä se jonkun toisen niskoille, eikä Glen ole niin epäitsekäs että kuolisi mieluummin itse...

Pidin myös kirjan hahmoista, etenkin Amberista ja Milosta. Olisin kyllä tullut toimeen vähemmällä puheella siitä, miten tyytymätön Amber oli ulkonäköönsä. Ei sitä loputtomiin toisteltu eikä Amberin itsetunto ollut kokonaan siinä kiinni, mutta [juonipaljastusten] vuoksi se tuli esille tasaisin väliajoin. Noin ylipäätään Amber oli mukavan järkevä sankaritar, tai mahdollisesi käytännöllisen kylmäverinen sellainen. 

Tämä on siis trilogian aloitusosa ja olenkin jo kirjaston varausjonossa toista osaa odottamassa. Iso plussa siitä, että tässä ei ollut sitä melkein pakollista kolmiodraamaa!

Haasteet:

* Hämärän jälkeen [taso: aave]

* Reading Challenge 2016 - 36. a book about a roadtrip [22/40]

Haastekoonti: Seitsemännen taiteen tarinat

22.11.2015-5.10.2016

Oksan hyllyltä-blogin Marika haastoi vajaa vuosi sitten kirjabloggaajat lukemaan elokuviin liittyvää kirjallisuutta. Haasteaika päättyy huomenna, mutta koska en ehdi lukea siihen enempää, koontipostaus on tässä.

Haaste oli todella hauska! Oletin lukevani siihen enmmänkin kirjoja ja/tai katselevani elokuvia, mutta toisin kävi. Toisaalta, nyt kun asiaa ajattelen niin bloggaamatta jäi ainakin uusi Tarzan-elokuva, ja onpa saattanut jokin muukin livahtaa ohi ajatusteni. En meinaa muistaa, että annoin itselleni luvan blogata elokuvistakin. 

Näillä suorituksilla pääsin kuitenkin Fargo-tasoon, saavutus sekin!

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 [elokuva kirjasta]
Nancy Holder: Crimson Peak: virallinen romaaniversio [kirja elokuvasta]
[Pallosalama]
Yksin Marsissa [elokuva kirjasta]
Alan Dean Foster: The Force Awakens [kirja elokuvasta]
[WALL-E]
Tanskalainen tyttö [elokuva kirjasta]
All You Need Is Kill & Edge of Tomorrow [sarjakuva ja siitä tehty elokuva]
[Fargo]

Syyskooste

Yhden kissan palvelijana on suorastaan pakko osallistua Kirjavat kissat-haasteeseen.


Luettu & blogattu

Minna Rytisalo: Lempi
Lempi kolmin silmin nähtynä. Taitavasti kirjoitettu, loppu jäi mielestäni vähän keskeneräiseksi.

Robin Stevens: Arsenic for Tea
Murha aateliskartanossa. Etsiväkaksikko Wells & Wong vauhdissa taas, mukavaa luettavaa ja jopa parempi kuin sarjan ensimmäinen osa.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Porokummisetä vs. moottorikelkkajengi. Menevää ja hauskaa äijämeininkiä, tykkäsin etenkin rikollisesta huumorista.

Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child
19 vuotta myöhemmin Potter Jr ja Malfoy Jr tapaavat. Toimiva paketti ja erinomainen potterkuumeen nostattaja.

Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child

Jack Thorne & John Tiffany & J. K. Rowling:
Harry Potter and the Cursed Child
343 s.
Little, Brown 2016
Kirjastosta

A busy and crowded station, full of people trying to get somewhere.

Odottelin tätä melkein kauhuissani siitäkin huolimatta, että olin lukenut näytelmästä koko joukon hyviä arvosteluja. Entä jos tämä pilaakin koko sarjan? Haluanko oikeasti ottaa riskin ja lukea tämän?? No, otin ja luin ja hyvä mieli jäi! Ymmärtääkseni näytelmän on kirjoittanut Jack Thorne, mutta Rowling on antanut jonkinlaisen karkean juonikuvion, jonka pohjalle tarina on rakennettu. Siksipä tämä ei paikoittain tuntunut oikein sopivan pottermaailmaan, mutta en kuitenkaan osaa sanoa mikä tuon tunteen aiheutti. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin pottermainen.

Yritän pitää juonipaljastukset minimissä, mutta muutama juonen kannalta olennainen, lukijalle yllätykseksi tarkoitettu seikka on pakko mainita tai muuten tästä ei voisi edes kirjoittaa. Tai ehkä voisikin, mutta ei niin kuin haluan kirjoittaa!

Eli olemme nyt ajassa 19 vuotta Kuoleman varjelusten jälkeen, juuri siinä kohdassa, johon kyseisen kirjan epilogi sijoittuu. Ginnyn ja Harryn nuorempi poika Albus on lähdössä junalla Tylypahkaan. Junassa hän päättää asettua samaan hyttiin Scorpius Malfoyn kanssa lapsuudenystävänsä Rose Granger-Weasleyn vastustuksesta huolimatta. Scorpiukseen nimittäin liittyy se ikävä huhu, että hänen juorutaan olevan Voldemortin poika. Eihän kukaan kunniallinen velho haluaisi sellaisen kanssa kaveerata, eihän? Eihän? No, Albus haluaa koska Scorpius vaikuttaa mukavalta, ja siitäpä alkaakin erikoinen ystävyys. Molemmista pojista tulee Luihuisia ja isiensä vastakohtia, muiden pilkkaamia nörttihylkiöitä.

Minusta asetelma oli vallan mainio ja oivallinen maaperä kunnon perhedraaman luomiselle. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Albuksen & Scorpiuksen neljänteen kouluvuoteen, joten he ovat jo tarpeeksi vanhoja käsitelläkseen ongelmiaan sekä yksin että vanhempiensa kanssa. Kiinnostava kyllä se, jolla on suurin ongelma poikien ystävyyden suhteen, on Harry. Hän ei ole koskaan oikein ymmärtänyt poikaansa ja tapahtumasarja jos toinenkin johtaa siihen, että hän ei pidä Scorpiusta hyvänä seurana Albukselle. Draamaa ilmassa! Tykkäsin siitä, että Harry ei ollut mikään täydellinen isä. Hänellä on koko joukko sokeita kohtia johtuen hänen omista kokemuksistaan ja siitä, millainen Albus on. Silloinkin kun isä ja poika yrittävät puhua vakavasti, jompi kumpi onnistuu tyrimään koko keskutelun. Useimmiten tämä on Harry, jonka aikuisena pitäisi olla kypsempi ja kärsivällisempi kuin teinipoikansa.

Yllättäen sitten Draco Malfoy on Harryn vastakohta poikien ystävyyden suhteen. Hänkin on omalla tavallaan epäonnistunut isänä, mutta hän on herännyt huomaamaan tämän aiemmin kuin Harry. Jos Albuksen seura tekee Scorpiuksen onnelliseksi, niin Albuksen seuraa hän tulee saamaan vaikka mikä olisi! Draco ja Ginny ovat ne, jotka yrittävät saada Harryn näkemään miten ja miksi Potterien isä-poika-suhde on kasvanut kieroon. Tykkäsin kovasti myös kaikkien tarinan aikuisten kuvauksista. En ollut kuvitellut heitä sellaisiksi, mutta kyllä he järkeen kävivät ja erityisen mukavaa oli nähdä, että kyllä vain aikuistenkin väliset suhteet kehittyvät. Kaikki tärkeä ei tapahdu nuorille eikä mikään ihmissuhde ole valmis vain siksi, että molemmat ovat aikuisia tai olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Yksi suosikkikohtauksistani oli tämä:

HARRY: I tried to be honest like you said - I didn't say anything.

GINNY: And you controlled yourself? How heated did it get?

HARRY: ...I don't think I... you think I've scared him away again?

GINNY: I can forgive you for one mistake Harry, maybe even two, but the more mistakes you make, the harder to forgive you it becomes.

(s. 231)

Mutta, parasta ja juonelle kaikin puolin tärkeintä oli Albuksen ja Scorpiuksen ystävyys! Miten epätodennäköistä oli, että Potter ja Malfoy sietävät toistensa seuraa, puhumattakaan oikeasta ystävyydestä? Aika epätodennäköistä, mutta tapahtui se silti. Poikia yhdistä monia asia, vaikea suhde isiin ja yleinen luuserimaisuus muun muassa. Albus on isoveljensä täysi vastakohta, epäsuosittu ja syrjäänvetäytyvä, onneton lentämisessäkin. Scorpiuksesta ei saisi ylpeää Malfoyta tai Luihuisten johtajaa tekemälläkään, hän on sosiaalisesti kömpelö lukutoukka. Ehkä mukavinta oli se, että pojat eivät ystävystyneet näiden yhteisten piirteiden vuoksi, vaan jo ennen kuin heistä tuli koulun hylkiöitä. Heidän ei ollut pakko valita toistensa seuraa, mutta hepä valitsivat niin kuitenkin. En oikeastaan osaa sanoa kummasta pojasta pidin enemmän. Albus sai enemmän sivutilaa isäsuhteelleen, mutta Scorpiuksella oli oma seikkailunsa aikamatkustustunaroinnin seurauksena syntyneessa synkässä vaihtoehtomaailmassa.

Noin kokonaisuutena tykkäsin siis näytelmästä todella paljon ja olenkin nyt ihan potternostalgian kourissa! Ehkä tämä nostalgia vaikuttaa siihen miten paljon tästä pidin, mutta väliäkö sillä. En ole onneksi koskaan väittänyt olevani erityisen objektiivinen lukija tai bloggaaja.

Luettu myös mm: 

Hyllytontun höpinöitä, Luetaanko tämä?, Kasoittain kauniita sanoja ynnä muut

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Mikko-Pekka Heikkinen:
Poromafia
382 s.
Johnny Kniga 2016
Kirjastosta

Vieras tuli tupaan kivääri kädessä.

Ja antoi sen lahjaksi sylivauvalle. Tästä vauvasta kasvaa Jouni-Sammeli Nelihanka, Jyppyrä näin kavereiden kesken. Innokas kehonrakentaja, vielä innokkaampi somettaja, moottorikelkkajengi Ahma SC:n johtaja, saamelaisen pororuhtinaan poika. Piikki isänsä vanhassa lihassa. Rouku pitää Utsjokea rautaisessa otteessaan ja odotteli jo innolla eläkepäiviään, mutta sitten tuo esikoispoika otti ja lähti. Jäljelle jäi gangsteriksi kykenemätön Pieti, josta Rouku ei ole onnistunut koulimaan johtaja-ainesta. Mitä isän pitäisi tehdä kun pojat ovat noinkin kelvottomia? Kaiken huipuksi Jyppyrällä on Suunnitelma isolla ässällä, ase, jolla hän aikoo muuttaa koko saamelaisen elämäntavan...

Varasin ja lainasin tämän ihan vain siksi, että koko asetelma kuulosti niin älyttömältä ja hillittömän hauskalta. Kummisetä goes Utsjoki, Lapin oma poromafia ja moottorikelkka-kautta-mönkijäjengi! Siitä oli näin lappilaisena (vaan ei saamelaisena taikka edes utsjokelaisena, tämä lienee syytä mainita) vaikea olla kiinnostumatta kun lehdissäkin tästä oli juttua. Ennakko-odotuksina oli hauskuus ja sellainen "no saa nyt nähdä"-tunne.

Nyt lukemisen jälkeen täytyy heti sanoa, että tämä oli aikamoinen äijäkirja. Ainakin minun päälleni ryöppysi testosteronia ja selvästi mieheksi tunnistettavaa kertojaääntä. Jossain sivun 40 tienoilla lakkasin kiinnittämästä siihen huomiota, koska tarina alkoi viedä niin vahvasti mukanaan. Eli kyllä tämä on naisenkin makuun sopivaa luettavaa, vaikka kirjassa itsessään ei paljon naisia näkynyt ja ääni oli kovin miehinen. Toki Heikkinen teki tästä äänestä armotta pilaakin. Jyppyrä esimerkiksi on selkeästi naimisissa hauislihastensa ja selfiekuvien kanssa. Ainoa syy sille, miksi hänellä ei ole selfiekeppiä, on kaiketi se, ettei sellaista sovi käyttää jengiliivit päällä. Sehän olisi tyylitöntä.

Tykkäsin erityisesti Heikkisen huumorista. Kirjassa se kumpuaa paitsi suoraan taitavasta kielestä, myös rikollisuudesta ja erityisesti rikollisen käytännöllisestä mielestä.

Sitten naaman eteen työntyi Aku, kehaisemaan että hän se on sotilaidensa kanssa tehostanut rahankiskontaa. Konsti on dognappaus. Kun kaappaa mieheltä jahtikaverin, ei tarvita kuin yksi nimetön uhkausviesti, niin johan ilmestyy setelinippu haluttuun paikkaan. Esimerkiksi vaimo olisi panttivangiksi väärä valinta. Silloin lunnaita joutuisi odottelemaan.

(s. 136)

Myönnän auliisti nauraa räkättäneeni myös sille kuvalle, joka kirjassa annetaan eteläsuomalaisista eli kaikista suunnilleen Oulun alapuolella asuvista. Poliitikkoja viilataan linssiin minkä ehditään saamelaisuuden varjolla ja Rouku pudistaa päätään nähdessään etelän ihmisen pinkovan Nelostien laitaa juoksutrikoissa keskellä lumituiskua. Moottorikelkkajengiläisiä uhkaava ankarin rangaistus ei suinkaan ole kuolema vaan karkotus Etelä-Suomeen. Ei ole tuntureita joita kiivetä, ei maastoa jota ajaa mönkijällä, ei paikkaa olla vapaa. Hirveä ajatus.

Myönnän ilomielin senkin, että porotalous ja poronhoito ovat minulle melkolailla vieraita asioita. Sen verran minäkin niistä kuitenkin ymmärrän, että en missään kohtaa pysähtynyt miettimään mistä tässä nyt onkaan kysymys. Osa syynä myöskin se, että Heikkinen esittää vieraatkin asiat helposti ymmärrettävällä tavalla. Olisi kiinnostava tietää mitä poroja oikeasti kasvattava ajattelee kirjasta. Tai saamelainen, kirjassahan ruoditaan saamelaista kulttuuria ja etenkin nykyelämää oikein urakalla. Satiirin ja pilkan kohteina eivät kuitenkaan ole saamelaiset tai poronhoitajat sinänsä, vaan pikemminkin tämä maailma, joka on mahdollistanut Roukun kaltaisen porokummisedän nousun. Mitä valitset kun vaihtoehtoja on vain yksi, ja sillä on tiukka ote kurkustasi?

Mutta siis, suosittelen kaikille! Äijämeininkiin ja rikolliseen mielenlaatuun tottuu äkkiä! Pohjimmiltaan tämä on tarina perheistä ja siitä, saako niitä valita. Ja nyt kiinnostuin muistakin Heikkisen kirjoista, tämä oli nimittäin ensimmäinen jonka häneltä luin.

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 38. a satirical book [21/40]