Maja Lunde: Sininen : romaani (Ilmastokvartetti #02)

Maja Lunde:
Sininen : romaani
(Blå, 2017)
350 s.
Tammi 2019
Suomennos: Katriina Huttunen
Kirjastosta

Vettä ei pysäyttänyt mikään.

Vuonna 2017 Signe palaa norjalaiseen kotikyläänsä huomatakseen, että hänen entinen heilansa on myynyt tunturiylängön jäätikön kellumaan rikkaiden drinkkeihin. Veneessä asuva ilmastoaktivisti ja toimittajan näkee punaista, ryöstää mukaansa palan jäätikköä ja suuntaa paatillaan kohti Ranskaa kosto mielessään. Pitkän matkan varrella Signe kohtaa niin raivoavan myrskyn kuin oman menneisyytensäkin.

Vuonna 2041 David pakenee kuivuuttaa ranskalaiselle ilmastopakolaisleirille pienen tyttärensä kanssa. Parivaljakko joutui eroon perheen äidistä ja pikkuvauvasta kotikylän tuhonneessa tulipalossa. Päivät leirillä ovat hitaita, tylsiä ja kuumia kunnes David ja Lou löytävät läheisestä, lähes autiosta kylästä veneen. Eihän sillä mihinkään pääse ilman vettä, mutta vene tarjoaa vaihtelua ja ennen kaikkea keinon paeta Davidia repiväsa syyllisyyttä.

Luin Maja Lunden Mehiläisten historian näköjään kolmisen vuotta sitten. Niin se aika vierii jne., en oikeasti huomannut, että siitä on niinkin kauan. Kirjat näköjään kuuluvat Lunden ilmastokvartettiin, joten luvassa on vielä pari kirjaa varsin ajankohtaisesta teemasta ilmastonmuutos ja sen dystooppiset seuraukset.

Muistan Mehiläisten historian ihan mukavana, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävänä lukukokemuksena. Sama pätee Siniseenkin. Pidin kirjan ideasta enemmän kuin sen toteutuksesta. Davidin tarina oli mielenkiintoisempi ja ajatus ilmastopakolaisten leiristä oli monella tavalla ajankohtainen. Leirin karuja oloja ja jatkuvasti paahtavaa, hulluuteen asti ajavaa kuumuutta kuvattiin hienosti. Jostain syystä pidin myös erityisesti Davidin ammatista. Ennen katastrofia hän työskenteli tehtaassa, jossa suola eroteltiin merivedestä, jotta siitä tulisi juomakelpoista. Tarinassa se ei ole mikään jännä ammatti vaan tavallaan tylsää tehdastyötä, mutta ajatelkaapa miten tärkeää sellaista.

Signen tarina ei ollut minun mielestäni yhtä kiinnostava, mutta toisaalta pidin hänestä henkilöhahmona enemmän kuin Davidista. Signe on vanheneva nainen ja riuska aktivisti, joka ei anna pätkääkään periksi omista periaatteistaan. Pidin enemmän Signen nykyhetken kuvauksesta kuin hänen menneisyytensä muistelemisesta. Hänen katkeruutensa ja pettymisensä ihmiskuntaan kokonaisuutena oli ymmärrettävää. Siksi en oikein pitänytkään hänen tarinansa lopusta. Ikään kuin hän olisikin kaiken aikaa vain kaivannut miestä rinnalleen tuomaan merkitystä elämäänsä. Höh.

Se, miten Signen ja Davidin tarinat lopulta kietoutuivat yhteen oli aika ennalta-arvattavaa, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Sen sijaan minua haittasi kyllä se, että heidän kertojaäänensä olivat hyvin samanlaiset. Kun on kaksi hyvin erilaista ihmistä hyvin erilaisissa tilanteissa, toivoisi heidän ääntensäkin olevan erilaiset.

Mutta, jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja [38/50]

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Ilmastokvartetti #01)

Maja Lunde:
Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
431 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa.

Täytyy ihan ensiksi ihastella kirjan kantta, sen perusteellahan minä tämän mukaani nappasin. Kansi on kaunis, yksinkertainen ja ihastuttavan wanhanaikaisen tuntuinen. Se erottui uutuuskirjojen joukosta ja vieläpä edukseen. En olisi välttämättä muuten ottanutkaan tätä, koska mehiläiset eivät aiheena ole minusta kovinkaan kiinnostavia. Tai pikemminkin eivät olleet, nyt olen jopa melkein kiinnostunut pienistä pörriäisistä ja huolestunut niiden tilasta! Lunde kertoi mehiläisten ympärille kolme erilaista tarinaa, jotka saivat mehiläiset tuntumaan ympaattisilta. Kirjassa on kolme kertojaa eri aikakausina ja eri paikoissa, ja jokainen tarjoaa uuden näkökulman mehiläisten tärkeytyyn.

Kiina, vuosi 2098. Tao on yksi työläisistä joiden tehtävänä on kiivetä puihin ja pölyttää ne. Mehiläisiä ei nimittäin enää ole olemassa ja maailma on kaikin puolin katastrofaalisessa tilassa. Harvinaisena vapaapäivänä Tao perheineen lähtee piknikille, joka muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. 

Amerikka, vuosi 2007. George on mehiläistarhuri, joka uskoo perinteisiin. Pesät tehdään itse, mehiläisten kanssa ei ajella pitkin maata pölytyskeikoilla. Vaimon unelmat Floridaan muutosta ovat haihattelua, pitäähän heidän jättää ainoalle pojalleen menestyvä mehiläistarha. Tomin suunnitelmat vain ovat kovin erilaiset.

Englanti, vuosi 1852. Williamista piti tulla tutkija ja luonnontieteilijä, mutta hän päätyikin suurperheen kauppiasisäksi. Masennuksen vuoksi petiin päätynyt mies löytää kuin vahingossa uutta puhtia ainoasta pojastaan ja mehiläisistä. Hän haluaa tehdä poikansa ylpeäksi löydöillään.

Oikeastaan tämä kirja oli turhan ennalta-arvattava. Viihdyin kyllä tämän parissa todella hyvin, mutta noin pääpiirteittäin juoni ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Taon perhettä kohdanneen onnettomuuden syy oli selvä kuin aurinko pilvettömällä taivaalla. Toki koko pointti olikin Taon matka tuohon päätelmään, mutta salamyhkäisyyden verho oli turha ja jopa turhauttava kun vastauksen tiesi jo. 

Odotusteni vastaisesti pidin Georgesta eniten. Hänen jääräpäisyyteensä oli raivostuttavaa, mutta hän oli kuitenkin pohjimmiltaan sympaattinen. Mehiläiset ovat hänen koko elämänsä ja yksi kerrallaan kaikki hänen pelkonsa tuntuvat toteutuvan. Hänen omasta näkökulmastaan kerrottu tarina jäi sikäli hyvään kohtaan, että minua vähän harmittaa tarinan jatkuminen toisaalla.

Ja sitten yllätyin siitä, miten suorastaan inhosin Williamia. Ei nyt pitäisi odottaa liikoja 1850-luvun miehiltä, mutta Thildan olisi pitänyt jättää hänet ja heidän inha poikansa aikoja sitten. Tai ainakin Charlotten olisi pitänyt, hän oli suosikkini Georgen jälkeen. Siinä oli fiksu ja päättäväinen tyttö. William puolestaan oli sellainen tyypillinen mieslapsi, joka vinkuu kun arki tulee vastaan eikä vaimo olekaan täydellinen. Raivostuttava tyyppi, joka ei arvostanut mitään muuta kuin itseään ja hyödytöntä poikaansa.

Kokonaisuutena olisin siis ehkä kaivannut sitä jotain, sitä joka olisi saanut pysähtymään ja sanomaan oho! No, kaikkea ei voi saada, ja kirja oli kuitenkin aika joutuisaa luettavaa. Se oli sopivan melankolinen syysiltoihin olematta kuitenkaan liian masentava.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Mitä luimme kerran, Lukuisa ym.