Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori:
Filippa
405 s.
Tammi 2017
Kirjastosta

Se alkoi väsymyksellä, joskus keväällä, niihin aikoihin, kun olin jälleen kerran sortunut auttamaan sinua ja kuitannut sinetilläni viljalainan joukoillesi.

Kristiina Vuoren uutuuden odottaminen on näköjään vuosittainen tapahtuma!

Olen tykännyt todella paljon Vuoren tavasta kuvata paikkaa ja aikaa, johon tarinat sijoittuvat. Etenkin wanhan sanaston käyttö on todella taitavaa. Hakopää, kärpiä ja pirtittäminen livahtavat tekstiin noin vain ja vaikka kirjojen lopussa onkin aina sanasto, sanat ymmärtää kuitenkin aina asiayhteydestä. Kaarnatuulen ja nyt Filippan teki lisäksi erityisen mielenkiintoiseksi se, että kummankin päähenkilö on ollut oikeasti olemassa. Kyseessä on kaksi fiktiivistä kirjaa, mutta niiden selkärankana on kaksi satoja vuosia sitten elänyttä naista.

Filippa Flemingin nimi ei ehkä ole kovinkaan tunnettu, mutta hänen veljensä Klaus onkin sitten sitäkin tunnetumpi. Häikäilemättömän Klausin poliittiset edesottamukset eivät sinänsä ole tärkeitä Filippan tarinassa ja tapahtuvat sen laitamilla. Filippan elämä pyörii kotona ja pienemmissä piireissä kuin veljiensä, vaikka toki hänkin näkee yhtä ja toista, ylimystöä kun on. Filippa tapaa niin Kustaa Vaasan kuin Kaarina Hannuntyttärenkin, ja mielestäni hauskana yksityiskohtana myös Kaarnatuulesta tuttuja hahmoja. Filippan elämän tärkein ihminen on kuitenkin Klaus, joka naisen holhoojana on viime kädessä se, joka päättää hänen elämästään.

Miksi Klaus ei salli sisarelleen avioliiton onnea? Pelkääkö veli perintömaiden puolesta? Vai onko kyseessä jotain muuta, pahaenteisempää?

Tuosta takakannen, no, pahaenteisestä tekstistä huolimatta en kuitenkaan ihan osanut odottaa sitä, mitä sitten luin kirjan sivuilta. Tämä tuleekin olemaan hieman hankala suositeltava kirjaston asiakkaille. Miten sanot, että kirja on todella hyvä, mutta ei ehkä paras valinta jos insesti haittaa? Klaus nimittäin on pakkomielteisen rakastunut sisareensa ja Filippa yrittää epätoivoisesti kieltää omat tunteensa. Ainoa asia, joka (...suurimmaksi osaksi) estää suhteen fyysisyyden on Filippan moraalinen selkäranka, joka on koko ajan katkeamispisteessä. 

Minä pidin heidän kieroutuneesta suhteestaan aivan valtavasti! Tarina tihkuu synkkää vetovoimaa ja ihon alle tunkeutuvaa jännitettä. Filippa tietää koko ajan olevansa vain askeleen päässä synnistä ja se askel olisi niin pieni ja helppo ottaa. Siitäkin huolimatta, että hän myös pelkää arvaamatonta veljeään suunnattomasti. Edes rakastajan lämmin syli ei muuta sitä, että jokin Filippassa janoaa Klausin kosketusta.

Puristat, eikä se ole hellä ote, ja minä huudahdan ja yritän vaistomaisesti riuhtaista itseni irti ja sitten tajuan nojaavani rintaasi vasten, tunnen käsivartesi ympärilläni. Ne ovat yhtä väkevät kuin... kuin kahleet ja suustani pääsee uusi ääni, pelkkä vinkaisu, mutta se riittää. Tällä erää se riittää. Sinä epäröit.

"En kai satuttanut sinua?"

Huohotan, tahtomattani. "Olisitko halunnut satuttaa?"

Suusi hipaisee kaulani ihoa, kun vastaat hiljaa: "Ehkä. Mutta en kuitenkaan liikaa, vain sen verran, että se tuntuu."

"Klaus, Luojan tähden..."

(s. 96)

Tarinalle on eduksi, että se kerrotaan preesensissä ja Filippa on sen minäkertoja. Ratkaisu tuo kielletyt tunteet vieläkin lähemmäs lukijaa. Minä pidin siitä, mutta toisaalta voin kuvitella jonkun toisen lukijan pitävän sitä epämiellyttävä.

Oli tällä insestiparaatilla toki huonokin puoli. Filippan ja Klausin suhde on ylivoimaisesti kirjan intensiivisin, joten Filippan suhteet rakastajaansa ja myöhemmin kihlattuunsa Knut Jönsinpoika Kurkeen eivät ole yhtä kiinnostavia. Etenkin jälkimmäisen kohdalla en oikein edes ymmärtänyt, miksi Filippa oli ylipäätään kiinnostunut hänestä eikä suhteeseen syvennytty kunnolla. Kun sisarusten kieroon kasvanut suhde saavuttaa yhdenlaisen lakipisteen, tarina tuntuu lässähtävän ja Vuori kuljettaa sen nopeasti historialliseen päätepisteeseensä. Sama vaivasi Kaarnatuultakin: loppua kohti juostaan eikä loppupuolella tapahdu mitään erityisen mielenkiintoista tai tärkeää. Ehkä tarinan olisi voinut päättää aiemmin ja tiivistää viimeiset 50-100 sivua pitkähköön epilogiin?

Lopusta huolimatta nautin kirjan lukemisesta. Näköjään kaipasin lukuhetkeeni juuri tällaista omistushaluista kiellettyä rakkautta. Nyt kun vielä keksisin miten suosittelisin tätä muillekin kuulostamatta vähintäänkin epäilyttävältä insestifanilta...

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 34. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt [11/50]

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuori:
Kaarnatuuli
516 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Henrik Innamaa ei ollut koskaan pitänyt itseään pelokkaana miehenä.

Historiallisissa romaaneissa tuntuu olevan aika selkeä jako niin sanottujen miesten kirjojen ja naisten kirjojen välillä. Jos valitset ns. miesten kirjan, luvassa on melko varmasti poliittista juonittelua ja sotimista. Jos valitset ns. naisten kirjan, luvassa on luultavasti kotielämää ja romantiikkaa. Kristiina Vuoren Kaarnatuulesta minulla oli etukäteen sellainen mielikuva, että tässä mennään nyt miesten historiaromaanien alueelle. En siis odottanut romanttista tarinaa vaan juonittelua ja kaupankäyntiä. Toki tähän vaikutti Neidonpaulan lukeminen viime vuonna, se kun ei ollut sellainen romanssi joksi sitä kuvittelin.

Kiinnostuin kirjasta oikein erityisesti siksi, että Valpuri Innamaa oli todellinen henkilö. Enpäs muuten tiennyt tätä ennen kuin näin mainoksen tästä kirjasta. Aina oppii uutta! Hän eli 1500-luvulla ja kauppiasmiehensä Henrikin kuoleman jälkeen kohosi Turun mahtavimmaksi porvarikauppiaaksi. Ei mikään pikkujuttu aikana, jolloin naisen paikka oli kotona miehen vallan alla. Henrik tosiaan menettää päänsä heti tarinan alussa, mutta ei Valpurin sänky tyhjänä pysy. Hänellä oli oikeastikin kolme aviomiestä Henrikin jälkeen, ja siitä huolimatta Innamaan ohjat pysyivät tiukasti hänen käsissään. Melkoinen nainen ja oli varmasti haastavaa kirjoittaa hänestä.

Niin, ennakkoarvioni kirjasta meni taas pieleen. Tämä oli itse asiassa paljon enemmän rakkaustarina kuin odotin. Tai sanotaan nyt, että ihmissuhdekirja, Valpurin suhteissa kun ei aina ollut kysymys romanttisesta rakkaudesta tai rakkaudesta ylipäätään. Olin jonkin verran pettynyt siihen, että tarinassa keskityttiin niin paljon Valpurin miessuhteisiin. Kaupankäynti ja Innamaan vaurastuminen tapahtui jossakin miesdraamojen taustalla, ja minä olin odottanut juuri päinvastaista. Myös Valpurin suhde tyttäriinsä jäi vähemmälle huomiolle ja muutaman kohtauksen varaan.

Noin kaiken kaikkiaan kirjaa olisi voinut joko tiivistää paikoitellen, lopettaa sen kolmannen miehen kuolemaan tai kirjoittaa siitä vähän pitemmän. Kun tultiin Valpurin viimeiseen aviomieheen tuntui siltä, että Vuori oli huomannut sivumäärän kasvaneen jo 450:n ja kiirehti siksi tarinan loppua. Miehelle jäi viitisenkymmentä sivua ja ne sivut olivat juonellisesti kovin hajanaiset. Siitä kyllä pidin, että Valpurin kaksi viimeisintä aviomiestä olivat tarinassa mukana ennen kuin Valpuri nai heidät. Etenkin viimeisin oli Valpurin hyvä ja luotettu ystävä paljon ennen kuin rakkaus astui kuvioihin. Pyörittelin silmiäni yhdessä Martta-piian kanssa sille, miten sokea Valpuri saattoikaan olla miehen tunteiden suhteen.

Ja nautin taas valtavasti siitä, miten Vuori kuvasi historiallista Suomea! Turkua koettelivat niin tulipalot, taudit kuin sodatkin, ja se näkyi myös Valpurin elämässä. Erityisen kauheana mieleeni jäi juuri rutto, joka yhdessä välissä levisi myös Valpurin talouteen tuhoisin seurauksin. Kaiken muun lisäksi Vuori on perehtynyt myös aikakauden lääkintätaitoihin. Iilimatoihin olen jo melkein tottunut, mutta olen edelleen ällistynyt siitä miten (nykyajan näkökulmasta) mielettömillä tavoilla sairauksia hoidettiin. Linnunkakkahaude haavaan ja rukous taivaaseen! Sillähän ne taudit lähtevät. Lääkäriparturit tuntuivat monesti olevan kaikista avuttomimpia ja taikauskoisimpia. Jos minun pitäisi luottaa henkeni sellaisen tai Valpurin avainpiian käsiin, valitsisin kyllä Kaarinan ja hänen yrttinsä. Yrttien voimassa on sentään jonkinlaista perää toisin kuin yksisarvisensarvijauheessa. 

Sekin on muuten taas Vuoren kunniaksi sanottava, että hän osaa käyttää aikakauden sanastoa taitavasti. Kirjan lopussa on jälleen pieni sanakirja, mutta kätetyt wanhat sanat ymmärtää ihan hyvin asiayhteyksistään. Tärkeä taito historiallisten kirjojen kirjoittajalle!

Luettu myös mm:

Kirjakko ruispellossa

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula
555 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jääriite lumihangen päällä rasahtelee, kun ilves lähtee ylittämään järven autiota selkää.

Kumma kyllä hauskaa lukumaratonia seurasi lukujumi. En vain saanut tartuttua kirjaan, vaikka niitä huolestuttava pino onkin odottamassa. Varasin Neidonpaulan joskus alkuvuodesta, ja totta kai se tuli juuri nyt kun lukeminen ei kiinnostanut. Ensin iski epätoivo ("ei tätä tule luettua, varauksiakin tähän on, pitäisikö palauttaa"), mutta kun sitten purin hammasta ja väkisin aloin lukemaan, homma lähti rullaamaan ihan omia aikojaan. Nyt on taas lukufiilis päällä ja seuraava kirja on kesken tuossa vieressä.

Tätä ennen olin lukenut Vuorelta yhden kirjan, Disa Hannuntyttären viime vuonna. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin se ei jättänyt mitenkään positiivista mielikuvaa. Suurempia juonia paljastelematta sanottakoon, että loppu oli suuri pettymys. En olekaan uskaltanut lukea niitä muita Vuoren kirjoja, mutta uteliaisuuttani päätin kuitenkin kokeilla tätä periaatteella "mutta jos se loppu olisi nyt onnellisempi"

Kirja alkoi erikoisella tilanteella: vuonna 1447 rouva Kyllikki vie miehensä raastupaan, koska mies ei suostu suorittamaan aviollisia velvollisuuksiaan. Tilanne on kaikin puolin kiusallinen kaikille, mutta piispan käskyllä rouva saa lopulta sen mitä haluaakin eli miehensä housumatoa. Sivumennen sanoen tykkäsin hirveästi siitä, miten luontevasti Vuori käytti wanhaa kieltä kirjassa. Wanhoja sanoja on käytetty siellä, minne ne luontevasti sopivat. Esimerkiksi yrtit ovat kirjassa jatkuvasti ryytejä, ja sukupuolielimille on useampikin hilpeä sanansa. Kirjan lopussa on näppärä sanasto, mutta hieman vieraammankin sanan ymmärsi ihan hyvin asiayhteydestään.

Mutta takaisin housumatoon. Rouva Kyllikki synnyttää kaksostytöt Britan ja Trudan, joista jälkimmäinen on kirjan varsinainen päähenkilö. Tyttöjen taakkana on äitinsä sukupuu, jossa pakanallinen Ilvesten näkijäveri virtaa vahvana. Neidonpaula on oma itsenäinen teoksensa, mutta ilmeisesti tyttöjen esiäiti, heidän näyissään kummitteleva punatukkainen nainen, on Näkijän tyttären päähenkilö Eira? Tarina toimi hyvin ilman sen tarkempaa tietoa Eiran elämästä, mutta kieltämättä sormeni alkoivat syyhyämään senkin tarinan suuntaan. Brita ja Truda kasvavat isänsä valvovan ja hartaan kristityn silmän alla Naantalissa, jonne on noussut birgittalaisluostari Armonlaakso. Kun rouva Kyllikki viimein kuolee, kello alkaa tikittää. Britasta tulee Armonlaakson noviisi ja Truda kihlataan naapurin Jepelle. Soppa menee lopullisesti sekaisin kun luostarin seiniä maalaamaan ilmestyy nuori ja salskea Lukas Danske, jonka molemmat sisaret haluavat.

Trudan ja Lukaksen dramaattinen romanssi ei sinänsä minua suuremmin kiinnostanut (puhuitte siis noin kaksi kertaa ja yhtäkkiä olette palavasti rakastuneita? okei...), mutta sen ympärille punoutuu jos jonkinlaista mielenkiintoista tapahtumaa. Vuori on taitava aikauden kuvaaja ja pystyin ihan täysin uskomaan, että tällaista elämä olisi voinut olla 1400-luvun Suomessa. Jostain syystä mieleeni jäi se, miten, no, haisevaa ja likaista elämä oli. Ei sitä sormella osoiteta, mutta tuleepa se vain selväksi rivien välistä. Truda ei kiinnita huomiota kanssaihmistensä lemuun ennen kuin hikeen sekoittuu jotain muuta, kuten vaikkapa keuhkoissa jäytävä mätä. Öisillä kaduille rellestävillä humalaisilla on hyvin suuri mahdollisuus saada niskaansa yöastian sisältö.

Toinen erityisen kiinnostava osa kirjan maailmaa oli kristinuskon ja vanhan suomalaisen uskon kohtaaminen. Yhtäältä ihmiset uskoivat täydestä sydämestään kristinuskon oppeihin, joissa kansanusko tuomitaan pakanalliseksi ja sen jumalat olemattomiksi. Toisaalta taas pahaan silmään ja noitakonsteihinkin uskotaan ihan täysillä. Minua kiinnostaa suuresti se, miten ihmiset sovittivat nämä toisensa poissulkevat uskot yhteen mielessään. Truda ja Brita elävät tätä ristiriitaa näkijäsuvun jälkeläisinä, jotka kuitenkin kasvatetaan kristityiksi. Yllättävä kyllä juuri noviisi Brita, Jeesuksen morsian, onnistuu yhdistämään kaksi puoltaan luontevammin kuin sisarensa. Truda taistelee kaikin voimin äitinsä verenperintöä vastaan. Enpä ihmettele, häntä kun haluavat käyttää hyväkseen kaikki, jotka uskovat hänen osaavan loitsia.

Summa summarum, ajankuvana kirja on hyvä ja henkilögalleria on kiinnostava. Luulen, että olisin pitänyt Trudan ja Lukaksen suhteestakin enemmän jos en olisi ennakkoasennoitunut kirjaan romanssina. Odotin siis kirjalta sellaista, mitä sillä ei ollut aikomustakaan antaa. 1400-luvun Suomessa eläneen Trudan tarinana, johon nyt vain sattuu kuulumaan myös rakkaus Lukakseen, kirja on erinomainen ja viihdyttävä.

Haasteet: 50 kategoriaa - 1. a book with more than 500 pages