Karin Erlandsson: Koti

Oljet lepäsivät suorina riveinä korsi korren vieressä.

Ahvenanmaa kantaa vuosituhansien ajan. Kirjan kymmenen tarinaa ovat pieniä ajankuvia, joissa eri aikoina asuvat naiset ja lapset yrittävät selvitä ankarissakin oloissa. Milloin on mies merillä kuukausien ajan, milloin saarelle rynnistävät vieraan tai jopa oman vallan joukot.

Karin Erlandsson on minulle tuttu lähinnä lastenkirjoistaan. Hieno Taru Silmäterästä -sarja innoittikin minut tarttumaan tähän uuteen aikuisten kirjaan ja katkaisi samalla (toivottavasti pitkäksi aikaa) minua vaivanneen lukujumin.

Hieno tarinankerronta jatkuu myös tässä kirjassa. Kirjassa on kymmenen tarinaa ja kymmenen päähenkilöä, joita yhdistää Ahvenanmaa ja pieni erikoinen kivi, jonka jokainen lopulta löytää. Ahvenanmaalaisten tarina alkaa kivikaudelle sijoittuvalla tarinalla, mutta hieman tarkemmin sitä seurataan 800-luvulta alkaen.

Tämä oli niitä kirjoja, jotka saivat minut taas googlaamaan historiaa. Kirjan tarinoissa nimittäin rakennetaan Jomalan kirkkoa, paetaan venäläisiä isonvihan aikaan ja piilotellaan metsässä Suomen sodan aikaan. Noin esimerkiksi, näihin tarinoihin kun mahtuu koko maakunnan historia pala palalta.

Kertojina ovat naiset ja lapset eli ne, jotka jäävät kotiin. Miehet ja pojat lähtevät merille ja naisen osa on pitää kotia pystyssä tuli mikä tuli. Toki pari poikkeustakin löytyy: joskus kaikkien on paettava ja risteilyaluksella voi työskennellä kuka vain. Tarinoissa arki ja kaipaus poissaolevaan tulevat lähelle ja kotiseuturakkaus saa matkailijankin palaamaan Ahvenanmaan rannoille.

Vaikka Ahvenanmaa onkin kaukana minusta enkä ole siellä edes koskaan käynyt, pidin kirjasta. Koti on jokaiselle tärkeä paikka ja tässä se on kaiken keskiössä.

He menivät puuvajaan ja kukin kantoi sen verran puita kuin jaksoi. He palasivat jonossa: yksi, kaksi, kolme, neljä.

Hän sytyttäisi kunnon tulen ja kuuraisi, kunnes metsä olisi pesty pois joka ikisen iholta.

(s. 121)

Kirjan tiedot:
Karin Erlandsson: Koti | S&S 2022 | 287 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Hem (2021) | Suomennos: Katariina Kallio

Luettu myös:
Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi ynnä muut

Haasteet:
* Herkulliset kirjat: Kirjassa leivotaan leipää
* Luonto sivuilla: Kirjassa ollaan saarella

Natalia Batista: Sword Princess Amaltea vol. 1 & 2

Amaltea on kuningataräitinsä nuorempi tytär. Koska isosisko perii valtakunnan, on Amaltean seurattava perinteitä. Hän haluaisi mieluummin seikkailla kuin pelastaa pulassa olevan prinssin, mutta minkäs teet.

No olipahan hauskaa ja nokkelaa pohjoismaista pseudomangaa! Lainasin ja luin kerralla kaksi ensimmäistä osaa, ja kolmaskin on jo varauksessa.

Tässä tarinassa sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Valta ja voima ovat naisten käsissä ja niinpä prinsessa Amalteankin tehtävänä on pelastaa viehkeä prinssi ja periä osa tämän äidin valtakunnasta. Amaltea löytääkin tornissa nukkuvan Ossianin, joka hänkin toivoo elämältä enemmän kuin urhean prinsessan soman puolison roolin.

Tykkäsin kirjan maailmasta, huumorista ja henkilöhahmoista. Tarina sinänsä seurailee perinteisten satujen kaavaa: on seikkailua, ritareita, rosvojoukko, valtakuntia kuninkaallisineen ja niin edelleen. Koko juttu tuntuu kuitenkin raikkaalta, koska maailma on matriarkaalinen ja ritarit, rosvot ja hallitsijat ovat naisia.

Miehet hiljaa kun naiset puhuvat.
(vol.1, s. 89)

Ensimmäisen osan lopusta löytyvät jälkisanat, joissa Natalia Batista kertoo halunneensa luoda maailman, jossa tytöt voivat olla vahvoja ja kyvykkäitä ja ottaa omakseen perinteisen miehen roolin. Miksipä tosiaan prinsessa ei voisi tarttua miekkaan ja surmata lohikäärmettä, tai periä äitinsä valtakuntaa?

Kirjan tiedot:
Natalia Batista: Sword Princess Amaltea vol. 1 & 2 | Nordic Manga 2022 | 176 ja 176 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Sword Princess Amaltea vol. 1 & 2 (2019) | Suomennos: Petri Järvinen

Haasteet:
* Syyslukuhaaste: Seikkailu
* Luonto sivuilla: Kuvitteellinen maailma
* Ihana susi: Kirjassa on mytologiaa tai satuja

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

Ensimmäinen kokemukseni Raphael Elosta oli niin häikäisevä, etten ole tainnut toipua siitä koskaan.

Vuonna 2122 louhitaan sata vuotta aiemmin syväjäädytettyjen ihmisten muistoja. Louhinta on viihdettä tai, kuten Oulan tapauksessa, yritys rikastua. Raphael Elon muistoissa piilee nimittäin tieto siitä, minne hänen aarteensa on piilotettu.

Piia Leino se kyllä keksii mielenkiintoisia lähtökohtia spefiromaaneilleen. Tykkäsin hänen edellisesti trilogiastaan ja tämäkin osoittautui kiehtovaksi sarjan avausosaksi. Tällä kertaa tulevaisuutemme on ihana utopia. Vai onko sittenkään?

Oulan nykyhetkessä nojataan pehmeisiin arvoihin ja kauhistellaan sadan vuoden takaista raakalaisaikaa. Ympäristökriisi on ratkaistu, toimeentulo on taattu kaikille, teknologia auttaa ihmistä, kaikki kierrätetään ja elämä on niin seesteistä, että melkein kuulee enkelikuoron hymisevän taustalla.

Kun Oula sukeltaa Raphael Elon muistoihin, hänen kuvansa omasta itsestään ja maailmastaan alkaa rakoilla. Siinä missä Oula haaveilee elämästä ylellisen syväyhteisön yhteisössä ja odottaa sen toteutumista, Raphael elää joka hetkeä.

Olisin voinut viljellä tomaatteja takapihallani ja tutustua nykyisiin naapureihini, mutta minusta oli aina tuntunut, ettei elämäni ollut ihan vielä alkanut. Oli turha aloittaa puolinaista elämää, jos koha voisi aloittaa täyden.

(s. 91)

Mitä syvemmälle Oula tunkeutuu Raphaelin muistoihin, sitä enemmän hän jää koukkuun. Väkevät muistot ovat addiktoivia ihmiselle, jonka elämä on tasaista beigeä. Oula on kuitenkin myös niitä harvoja, jotka kyseenalaistavat louhinnan etiikan. Onko oikein tunkea sormensa muiden muistoihin, edes kuolleiden? Onko ihminen kuollut, jos hänen muistonsa elävät edelleen koneessa?

Jopa Raphaelin salaisuutta kiinnostavampaa oli mielestäni tutustua Oulan maailmaan. Se oli erilainen sekä täysin loogisilla että yllättävillä tavoilla. Henkilökohtaista omaisuutta ei juuri ole ja vaatekaappikin on konmaritettu pariin väriä vaihtavaan asuun. Kauppakadulla voit astua teepuotiin tai tyhjentää mielesi shibarisidonnan merkeissä. Oula on paitsi tutkija ja kirjoittaja, myös kehonlämpöterapeutti. Hän siis myy halaustunteja läheisyyttä kaipaaville.

Toivottavasti sarjan seuraava osa ilmestyy pian, tämä jäi kiinnostavalla tavalla kesken!

Kirjan tiedot:

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat | S&S 2022 | 271 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Syyslukuhaaste: Lue spefiä

* Luonto sivuilla: Valonsäteet

* Ihana susi: Kirjan henkilö on yksinäinen

Jarrett Melendez [ja muita]: Chef's Kiss

Ben Cook valmistuu opiskeltuaan englantia, mutta työllistyminen omalle alalle tuntuu mahdottomalta. Epätoivoissaan hän päättää kokeilla töitä ravintolassa, sinne kun ei tarvitse olla työkokemusta. Kuuma kokki Liam on iso plussa ja pian Ben hääriikin keittiössä kuin kotonaan.

Olen suuri MasterChef Australian fani, joten kun silmiini osui ruoanlaitosta kertova sarjakuva, piti se tietenkin lainata. Harmi vain ettei tämä oikeastaan herättänyt sen kummemmin tunteita puoleen tai toiseen.

Ben on kyllä realistinen hahmo, eipä sillä. Vanhemmat ovat sysänneet hänet urapolulle, joka ei ehkä sittenkään olisi ollut hänen oma valintansa. Työnhaku on yhtä vaikeaa kuin monilla nuorilla oikeassa elämässä ja aivan samasta syystä. Joka paikkaan vaaditaan työkokemusta, jota vastavalmistuneella ei voi mitenkään olla.

Myös Benin ystävä Liz oli kiva hahmo. Hänen kauttaan kuvataan sitä, miten tärkeää on olla läsnä ja kiinnostunut ystävästään jos haluaa säilyttää kyseisen ystävyyden. Uuden työn ja ihastuksen huumassa Ben meinaa unohtaa tämän.

Kaikki muut tarinan hahmot olivatkin sitten enemmän tai vähemmän turhakkeita. Liamista emme tiedä muuta kuin sen, että hän on kuuma ja kokki. Ravintolan omistaja on outo tapaus, samoin koemaistajana toimiva lemmikkipossu. Liziä lukuun ottamatta Benin muilla kämppiskavereilla ei ole mitään virkaa tarinassa, ovatpahan vain sivujen täytteenä.

Pidin kyllä sarjakuvan selkeästä piirrosjäljestä ja värityksestä, ja olihan tämä nopea lukea.

Ben & Liam, ensitapaaminen.

Kirjan tiedot:
Jarrett Melendez [ja muita]: Chef's Kiss | Oni Press 2022 | 160 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Herkulliset kirjat: Kirjassa on reseptejä
* Aakkoshaaste : C

Maggie O'Farrell: Hamnet

Poika astelee rappuja alas.

Stratford, 1596. 11-vuotias Judith sairastuu kesken leikkien ja hänen kaksosveljensä Hamnet etsii epätoivoissaan apua. Noin 15 vuotta aiemmin eräs nuorukainen rakastuu pitäjän oudoimpaan nuoreen naiseen.

En voi sanoa olevani maailman tunteellisin lukija, mutta tätä lukiessani aloin itkemään. Ja tarinaa oli vielä sata sivua jäljellä.

Maggie O'Farrellin Hamnet perustuu tositapahtumiin. Tämä seuraava spoilaa asian, jonka ympärillä kirja pyörii, mutta toisaalta se kerrotaan heti kirjan ensimmäisellä sivulla ja on historiallinen fakta.

Hamnet, William Shakespearen ainoa poika, kuolee vain 11-vuotiaana.

Tarinan molemmat aikatasot liikkuvat koko ajan tätä tragediaa kohti. Tunnelma kiristyy kiristymistään ja kun se lopulta laukeaa, sata sivua ennen loppua, ainakin minun oloni oli aivan tyhjä. Vähän kuin olisin selvinnyt suuresta urheilusuorituksesta ja sen jälkeen tulee vastaan "entäs nyt?" -tunne, paitsi kirjallisessa mielessä.

Saman kokevat myös Hamnetin perheenjäsenet, etenkin hänen äitinsä Agnes. Eihän näin pitänyt käydä. Miten tästä voi ikinä päästä eteen päin? Kirjan viimeinen kolmannes kuvaakin sitä, miten elämä jatkuu tuskasta huolimatta.

Pidin valtavasti O'Farrellin tavasta kirjoittaa. Hän kuvaa hahmojensa tunteita ja ajatuksia todella taitavasti ja luo hyvin niin ihastuksen kuin ahdistuksenkin tunteet. Osansa on tietenkin Arja Kanteleen taitavalla suomennoksella.

Mary tunnistaa huutavan hädän ja sydämen vaatimuksen – sekin on tuttua, hän on elänyt tämän, hän on yhtä tämän kanssa nyt ja ainiaan. Hän on ollut makuulavan ääressä öitään valvova äiti, raastavan monta kertaa hän on ollut nainen, joka hellittämättä kamppailee ja pitelee epätoivoisesti kiinni pienokaisestaan. Turhaan. Sen mikä on annettu voi milloin tahansa menettää.

(s. 204, Mary on Williamin äiti)

Kirjan tiedot:

Maggie O'Farrell: Hamnet | S&S 2022 | 382 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Hamnet (2020) | Suomennos: Arja Kantele

Luettu myös:

Kirja vieköön, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla: Kirjassa poimitaan kasveja

Jenni Räinä: Suo muistaa

Sade alkaa yllättäen.

Juho perustaa ekoyhteisön ja haluaa ennallistaa lähisuot. Samassa pohjoisen pitäjässä Hellä käy läpi vaarinsa jäämistöä. Vuodenaikojen vaihtuessa kummankin on luovuttava jostakin.

Jenni Räinän ensimmäinen romaani pureutuu samoihin aiheisiin kuin hänen tietokirjansakin. Kirjassa kuvataan sekä tyhjenevää kylää että luontoa ja sitä rauhaa, jonka sieltä voi löytää. Minusta kirja lähti liikkeelle aika hitaasti ja melkein jo jätin sen kesken. Onneksi en.

Eihän tätä toki vauhdikkaaksi kirjaksi ole kirjoitettukaan. Juoni on kahden erilaisen päähenkilön arjen kuvausta ja etenkin Juho löytää edestään jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Siinä missä Hellä opettelee luopumaan vaaristaan, Juho joutuu luopumaan suurista suunnitelmistaan ja tiukasta kontrollistaan. Hän haluaa pelastaa luonnon, mutta luonto ei haluakaan taipua hänen tahtoonsa.

Kirjassa kuvataan kauniisti luontoa ja todenmukaisesti sitä, mitä ihminen on sille tehnyt. Pitäjän soita on ojitettu ja tuhansien vuosien aikana kasvanut maasto myllätty. Erityisen puhutteleva oli kohta, jossa Hellän rakkaan lenkkipolun maisemaan onkin yhtäkkiä ilmaantunut työkoneita ja hakkuualue.

Hellän kautta kuvataan hyvin myös kylien autioitumista. Tyhjiksi jääneiden talojen ikkunat on naulattu umpeen ja nuorempi sukupolvi ei ymmärrä, miten erilaista ennen on ollut. Kotiseutuun ladatut toiveet on murskattu ja vanhempi sukupolvi ei voi muuta kuin katsoa vierestä.

En oikeastaan pitänyt kummastakaan päähenkilöstä kovin paljoa. Tunsin suorastaan vahingoniloa kun Juhon visiot menivät pieleen yksi toisensa jälkeen, se verran ärsyttävä ja ylimielinen hän oli. Hellä taas tuntui jollain tavalla päämäärättömältä ressukalta, mikä toisaalta oli se pointtikin: hän tarvitsi suunnan elämälleen.

Kirja on kuitenkin hieno ylistys Suomen luonnolle ja soille, joiden pelastaminen ei ole vielä liian myöhäistä.

Suon laitoja ovat kulkeneet kivikauden metsästäjät, ja sinne ovat laskeutuneet muuttomatkoilta palaavat metsähanhet sukupolvi toisensa jälkeen. Sen painaumissa karhut ovat levänneet ja ahmineet marjoja ennen pitkää talvea. Hevoset ovat kiskoneet jäisen kannen yli rekiä, ja lehmät samoilleet aapaa reunustavissa metsissä.

(s. 5)

Kirjan tiedot:
Jenni Räinä: Suo muistaa | Gummerus 2022 | 261 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Syyslukuhaaste: Lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä
* Luonto sivuilla: Vuodenajan vaihtuminen

Nura Farah: Lumimaa

"Tuletko mulle pariksi?" Mikko kysyi ja haroi kullanvärisiä hiuksiaan taakse.

Nura Farahin novellikokoelma käsittelee somalitaustaisten maahanmuuttajien arkea Suomessa. Millaista on, kun aina erottuu joukosta? Entä kun oman kulttuurin arki törmää suomalaiseen arkeen? Entä kun omat halut törmäävät vanhempien kulttuuriin?

Novelleilla on monta kertojaa monenlaisissa elämäntilanteissa. On vanhempia, jotka haluavat perheensä luokseen. On nuoria, jotka haluavat aloittaa oman elämänsä. On aikuisia, jotka ovat löytäneet oman paikkansa, mutta joiden elämää arkipäivän rasismi varjostaa.

Itselleni jäi erityisesti mieleen novelli Muukalainen omassa kodissa. Rahmalla on työ ja rahaa ostaa oma asunto, mutta rahat eivät tunnu kelpaavan kenellekään. Välittäjät ja myyjät eivät halua asunnon oveen nimeä Mohammed, koska tämä asuinalue on tarkoitettu vain Virtasille ja Korhosille. Tuttuja, luotettavia suomalaisia nimiä niiden olla pitää. Maahanmuuttajataustaiset pysyköön omissa kaupunginosissaan.

Novelleissa korostuu juuri tällainen arkinen rasismi. Joidenkin silmissä maahanmuuttajataustainen nuori ei ole koskaan "oikea suomalainen". Vaikka olisit kuinka syntynyt kasvanut täällä ja kotoisin vaikka nyt Helsingistä, suomalaisuutesi on aina kyseenalainen. Mistä olet oikeasti kotoisin? (novelli Teikäläiset)

Novelleissa tulee toistuvasti esiin myös kiitollisuuden taakka. Koska olet nyt turvassa täällä Suomessa, sinun on oltava kiitollinen kaikesta. Mitä siitä, jos opettaja käyttää rasistisia ilmaisuja? Ethän sentään ole sodan jaloissa. (Tämä ei ole Mogadishu)

Teemallisesti pidin eniten niistä novelleista, joissa kerrottiin nuorista naisista. Toisen polven maahanmuuttajanuorten elämässä törmäävät selkeästi heidän kotikulttuurinsa ja se maailma, jossa he sen ulkopuolella kasvavat.

Etenkin somalityttöjen on vaikea saada omaa tilaa ja tehdä omia valintoja. Aina pitäisi olla hyvä ja kunniallinen nainen, joka ei tuota häpeää perheelleen. Samaan aikaan veljet ja muut pojat rellestävät minkä ehtivät, koska pojat ovat poikia. Kyllä raivostutti lukea tästä.

Kirjassa on myös omaelämäkerralliselta tuntuva novelli Kirjailija, jossa Iman joutuu kahden yleisön haastattelemaksi. Toimittajat kyseenalaistavat hänen suomalaisuutensa, oma yhteisö puolestaan hänen kuvaamansa Somalian. Kukaan ei halua tunnustaa, että vanhassa kotimaassa oli ja on edelleen todellisia ongelmia, joihin taas kantasuomalaiset tarttuvat skandaalinkiilto silmissään.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kyllä. Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja nopea lukea, ja niitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa.

Kirjan tiedot:

Nura Farah: Lumimaa | Otava 2022 | 207 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Annelin lukuvinkit ynnä muut

Haasteet:

* Syyslukuhaaste: Lue kirja, jossa käydään koulua

* Luonto sivuilla: Kirjassa uidaan