torstai 31. toukokuuta 2018

Toukokooste

No oli vähän laihanlainen lukukuukausi, mutta toisaalta aikaa vei sekä muutto toiselle paikkakunnalle että halu nähdä kavereita ja sukulaisia aikaisella kesälomalla. Eli en kuitenkaan ole mitenkään tyytymätön tähän! Katsotaan miten käy kesäkuussa. 

Ilmoittauduin mukaan kesäkirjabingoon ihan vain siksi, että kirjabingot ovat kivoja. Bingorivin saaminen on minulle vähän toisarvoinen juttu, ruutujen ruksiminen se loppujen lopuksi hauskinta on. 


Luettu & blogattu

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Kristianin mysteeri Santa Marialla. Leppoisa aikuisten Neiti Etsivä, turhan monta genreä näin ohueen kirjaan.

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa
Kuraattorina seksimuseossa. Kevyt ja nopealukuinen kirja, sisälsi hauskaa nippelitietoa.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
Isän kootut selitykset. Vauhdikas, mukaansatempaava tarina lapsille ja lapsenmielisille.


Ja bloggaamatta jäi muutama sarjakuva, joista on kuitenkin kuva Instagramissa!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa

Neil Gaiman:
Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk..., 2013)
145 s.
Jalava 2017
Kirjastosta

Jääkaapissa oli vain appelsiinimehua.

Eräs ystäväni, kirjastonhoitaja hänkin, on yrittänyt heittää tämän suuntaani useaan otteeseen. Hän on kirjavinkkari ja sanoi, että Onneksi oli maitoa toimii lasten lisäksi myös aikuislukijalle. En minä oikeasti olisi kovin kummoista myyntipuhetta kaivannut, koska hauska kansi veti puoleensa kirjailijasta huolimatta. Niin, huolimatta. Olen lukenut vuosien saatossa muutaman Gaimanin kirjan ja ainoa josta pidin on Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens

Ja nyt sitten tämä.

Kirja koostuu erään isän kootuista selityksistä. Äiti on lähtenyt työmatkalle ja jättänyt isälle tarkat ohjeet, joihin kuuluu myös maidon ostaminen kaupasta. Kun perheen lapset aikovat syödä aamiaismuroja, käy ilmi ettei maitoa olekaan. Voi ja ei, katastrofin ainekset ovat tässä! Isä lähtee ruokakauppaan ja viipyy matkalla tuskallisen kauan. Kun hän viimein palaa, lapset vaativat isää selittämään missä hän oli ja selityksen he kyllä saavatkin. Kaikki alkoi siitä, kun avaruusolennot sieppasivat isän ja hän päätyi aikamatkaavan stegosauruksen kuumailmapallon kyytiin...

Tarina on juuri niin vauhdikas ja päätön seikkailu kuin tuosta voisi päätelläkin. Avaruusolennot, merirosvot ja vampuurit seuraavat toinen toistaan suloisessa sekamelskassa kun isä kutoo tarinaa sitä kertoessaan. Pidin erityisesti siitä, että juttu kuulosti oikeasti sellaiselta, jonka erinomaisen mielikuvituksen omaava vanhempi saattaisi hyvinkin sepittää lapsilleen. Kyllä seikkailu ajassa ja universumissa päihittää aina rupattelun Romppasen sedän kanssa kiinnostavuudellaan. 

Kun maitosi varastetaan.
s. 65
Kirjassa on 145 sivua ja siinä on Chris Riddellin käsialaa oleva runsas kuvitus. Kertojaisä on muuten epäilyttävästi Neil Gaimanin näköinen, joten ehkäpä kirjassa on pieni ripaus totuuttakin. Joko Romppasen setä tai galaktiset dinosauruspoliisit, jompikumpi kuitenkin.


"- - - laskelmieni mukaan on niin, että jos sama esine kahdelta eri ajalta koskettaa itseään tapahtuu jompikumpi seuraavista asioista. Joko maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Tai sitten kolme merkillistä kääpiötä alkaa tanssia pitkin katuja kukkaruukut päässään."

"Tuo kuulostaa jotenkin... yllättävän yksityiskohtaiselta."

"Niin kuulostaa. Mutta se on tiedettä. Sitä paitsi on paljon todennäköisempää, että maailmankaikkeus lakkaa olemasta."

"Sitä vähän uumoilinkin," minä sanoin.
(s. 78-79)



Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [27/50]
* Kirjankansibingo - seikkailu
Kannessa ovat aikamatkustava stegosaurusprofessori ja tavallinen perheenisä maailman pelastavan maitopurkin kanssa kuumailmapallon kyydissä. Vaikea pistää paremmaksi seikkailuhenkisyyden osalta!

tiistai 29. toukokuuta 2018

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa

Sarah Forbes:
Seksiä museossa: merkillinen urani
New Yorkin rohkeimmassa museossa

(Sex in the Museum: My Unlikely Career
at New York's Most Provocative Museum
, 2016)
271 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Näyttelyesineitä ei saa koskea, nuolla tai hyväillä, eikä niiden päälle saa nousta.

Kaikesta sitä täytyy erikseen mainitakin. Ohjeistus on peräisin sekä Sarah Forbesin kirjasta että New Yorkin seksimuseosta, Museum of Sex, joka on ihan oikea paikka. Minäpä tiesin tämän jo ennen kirjan lukemista, mutta luulen tämän olleen uutta tietoa monille muille. Hienoa siis, että kirja on käännetty suomeksi ja suomalaisten lukijoiden iloksi. Minä havittelin kirjaa luettavakseni jo viime vuonna, mutta kuten monet muutkin asiat, se vain sitten jäi.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu ja aihe niin kutkuttava, että luin sen eilen melkein yhdellä istumalla. Seksimuseosta saisi ehkä kirjoitettua kuivaa asiatekstiäkin, mutta onneksi Forbes lähestyy asiaa huumorilla. Eikä siis mitenkään härskillä ja kaksimielisellä huumorilla, vaan oikeasti huvittavasti. Kirjan lukemisesta ei jäänyt sellainen olo, että heh heh luinpas juuri jotain tuhmaa. Sen sijaan hykertelin Forbesin erikoiselle työpaikalle ja hänen loppumattomille ja hyväntuulisille tarinoilleen työpaikkansa arjesta.

Forbes kertoo miten päätyi seksimuseon kuraattoriksi (vähän niin kuin vahingossa), millaista hänen työnsä on (pornon täyteistä) ja miten se on vaikuttanut hänen omiin miessuhteisiinsa (yleensä negatiivisesti). Kirjassa kulkevat rinta rinnan sekä hänen urakehityksensä ja ihmissuhteensa että museon toiminta laajemmin. Mielestäni kiinnostavinta luettavaa olivat Forbesin kuvaukset siitä, miten ja millaisia näyttelyitä seksimuseoon kootaan. Aihepiiri nyt on sanomattakin selvä, mutta seksi ja seksuaalisuus on ehtymätön teema-aitta. Tällä hetkellä museossa näyttäisi olevan kiinteän näyttelyn lisäksi kuusi muuta näyttelyä sekä museon vakiokalustoon kuuluva tissipomppulinna.

Vaikka kirja keskittyykin Forbesiin, se sisältää myös valtavasti tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta. Forbes toistelee syystäkin sitä, miten paljon hän on itsekin oppinut uransa aikana. Fetissit, pornovideot, julkkisten seksiseikkailut ja kondomin historia ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien saatossa. 


Tiesitkö että siimajalkaisilla on neljäkymmentä kertaa niiden vartalon pituinen penis? Ne eivät liiku, joten pitkää elintä tarvitaan kumppaniin ylettymiseen. Evoluutiota parhaimmillaan.

Tai tiesitkö että sinivalaan penis on eläinkunnan pisin, hieman yli kaksimetrinen? Aina luonto ei kuitenkaan ole antelias: hopeaselkägorillaan peniksen keskimitta on vain kolmisen senttiä.
(s. 165)


Nyt tiedät.

Forbes suhtautuu hyvin asiallisesti oudoimpiinkin mieltymyksiin eikä tuomitse pornon keräilijöitä, prostituoituja tai aikuisvauvoja. Tälle pallolle mahtuu kaikenlaista kummaa ja hän on nähnyt jos ei aivan kaikkea niin ainakin suurimman osan. Hän ei ihan osaa päättää onko hänen työnsä aivan tavallista vai sittenkin jotenkin erikoista, mutta eiköhän se voi olla molempia. Seksimuseoita ei ole niin montaa etteikö sellaisessa työskentely olisi erikoista, mutta museokuraattoreita löytyy sitten senkin edestä.

Kepeä ja hauska sukellus seksimuseon arkeen! Loistavaa kesälukemista ja jos ikinä käyn New Yorkissa, täytynee käydä tässä museossakin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Tietokirjahaaste
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 4. kirjan nimessä on jokin paikka [26/50]

perjantai 11. toukokuuta 2018

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Marjo Pajunen:
Todellista matematiikkaa
148 s,
Boheemipokkarit 2017
Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Paikka oli oikea, mutta aika väärä.

Vähän sama juttu tämän kirjan kanssa! Sain tämän kun lumi oli vielä maassa, mutta enpä ehtinyt lukemaan aiemmin. Sinänsä sääli, tämä olisi nimittäin ollut hyvää nojatuolimatkailijan talviluettavaa, tarina kun sijoittuu Portugalin Azoreille, pienelle Santa Marian saarelle.

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö on lähtenyt reissun päälle irtiottona arjestaan kansanedustajan avustajana. Hänellä on epämääräisiä suunnitelmia kirjoittaa matkakirja tai ehkäpä muodikasta matkablogia. Santa Marialla hän kuulee huhuja toisesta saarella asuneella suomalaisesta, Kristianista, joka pari vuotta aiemmin teki lähtemättömän vaikutuksen saarelaisiin. Kristianin tapaus alkaa kiinnostaa päähenkilöä, joka päättää selvittää mitä mies oikeastaan saarella tekikään.

Noin niin kuin päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi se, että kirja ei oikein osannut päättää mikä se olisi. Leppoisa lomailukertomus? Neiti Etsivä-tyylinen nuuskintajuttu? Elämänfilosofiaa pohtiva teos? Kaikkien näiden yhdistäminen ei mielestäni toiminut parhaalla mahdollisella tavalla vain 148 sivussa. Jos kirja olisi ollut pitempi, olisi teemoihin ehtinyt syventyä enemmän. Tuntui, että juuri kun juttu pääsi vauhtiin vaikka nuuskinnan osalta, se keskeytyi filosofointiin tai ympäristön kuvailuun. Jokainen osa toimi yksittäin, mutta ei tuolla tavalla yhdistettynä näin lyhyessä kirjassa.

Mikä on kyllä sääli, koska minua kiinnostivat etenkin neitietsivöinnit ja saaren kuvailu! Päähenkilö törmää koko ajan umpikujaan nuuskinnoissaan, koska saarelaiset joko olettavat kaikkien jo tietävän kaiken Kristianista tai sitten eivät halua olla se, joka kertoo hänestä ulkopuolisille. Tulee ihan mieleen kylä jos toinenkin täällä Suomessa... Kuva Kristianista rakentuu siis pala palalta ja kirjan loppu jää yllättäen hieman avoimeksi. Minä pidin tästä ratkaisusta. Eihän ketään voi tuntea kokonaan pelkkien toisen tai kolmannen käden tietojen perusteella.

Pidin myös todella paljon tavasta, jolla Pajunen kuvailee saarta ja päähenkilön lomailua. Jälkimmäiseen mahtuu niin vuokra-autoja, kuorsaavia mummoja kuin paikallisiin tutustumistakin. Sikäli tämä oli kyllä hyvää kesäluettavaakin, että minun tekisi nyt mieleni löytää ihana (tai omituinen!) pieni ravintola tai meriuima-allas, jossa saisin lekotella ihan yksikseni. En ole koskaan käynyt Azoreilla, mutta kirja antaa siitä ihanan rehevän ja lämpimän kuvan.


Aamuinen paahde ei yltänyt Atlantin reunalle asti. Suolaiset pisarat lensivät ilmassa. Ei ihme, että puutarhat näyttivät vehreiltä ja hyvinvoivilta. Kun mereltä nousi puhuri, siniset törmänkukat ja mehikasvit vuoroin painautuivat maahan, vuoroin yrittivät lähteä lentoon. Sitruspuiden oksat keinuivat tuulen mukana kuin olisivat nauttineet kyydistä.
(s. 42)

Eli siis matkakuumetta herättävä ympäristö ja kiva aikuisten Neiti Etsivä-juttu, mutta turhan paljon tarinaa näin pienessä sivumäärässä. Tykkäsin silti lukea tätä ja nyt aloin yhtäkkiä miettimään miten kirjailija kuvailisi esimerkiksi Grönlantia. Voisihan päähenkilö lomailla sielläkin!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 37. kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi [25/50]
Serkku lasketaan perheenjäseneksi, eiköstä juu?

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Huhtikooste

Oho, melkein unohdin julkaista tämän!

Huhtikuussa luin ihan mukavasti, mutta ennustan toukokuun olevan hiljaisempi. Tämä ns. Oikea Elämä vaatii nyt vähän enemmän keskittymistä muihin asioihin, lähinnä muuttamiseen ja kaikkeen mitä siinä pitää muistaa. Luvassa on uusi työ ja uusi kaupunki. Jännää! Toivottavasti en unohda mitään.


Luettu & blogattu

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Monta tapaa tavata toinen ihminen. Nopealukuinen novellikokoelma, kokonaisuutena laadukas ja vetävä.

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia
Kruunupäiden elämää. Nippelitietoa täynnä oleva hyväntuulen kirja.

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Viisi punaista tyttöä vuonna 1918. Nopealukuinen ja synkkäkin YA-kirja sisällissodasta.

Anna Larsdotter: Naiset sodissa
Vaiennetut sankarit ja perheenäidit. Vetävästi kirjoitettu, näytti sotahistorian uudessa valossa kertomalla nimensä mukaan naisista sodissa.

Katja Törmänen: Karhun morsian
Kaksi naista Karhun palvelijoina. Hieno aikuisten fantasiakirja, alku vähän hidas mutta sitten tarina tempaisi mukaansa.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Katja Törmänen: Karhun morsian

Katja Törmänen:
Karhun morsian
390 s.
Like 2018
Kirjastosta

"Surmankylästä eivät päälliköt lähde!"

Sattuipa silmääni komea kansi tuossa helmikuun puolella ja takakannen luettuani ajattelin, että tätäpä täytyy tutkia tarkemmin. Silloin en joutanut lukemaan tätä, mutta ajoitin itselleni varauksen nyt huhtikuuksi ja sain tämän oikein sopivasti käsiini. Kirja on näköjään voittanut Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spefi-kilpailun, joka on mennyt minulta onnellisesti ohi. Ei siis aavistustakaan millaisia muut kilpailuun lähtetyt romaanit olivat, mutta tämä voittaja on joka tapauksessa hieno ja vetävästi kirjoitettu aikuisten fantasia.

Karhun morsian sijoittuu siis fiktiiviseen ja viikinkisävytteiseen maailmaan. On kaksi kylää, Surmankylä ja Suolakari (arvatkaapa nimen perusteella kummassa on kivempi asua!), ja kaksi nuorta naista, Aslaug ja Freydis. Molemmat naiset ovat niin sanottuja Karhun morsiamia, pimeimpänä talviyönä syntyneitä, joilla on läheisin yhteys Karhuun, metsän herraan. Kylät sijaitsevat suhteellisen lähellä toisiaan, mutta niiden tavassa suhtautua Karhuun ja sen morsiamiin on valtava ero. Vai onko? Sekä Aslaug että Freydis ovat roolinsa vankeja ja tarinan edetessä kumpikin alkaa tavoitella vapautta omalla tavallaan.

Mielestäni kirja alkoi turhan hitaasti. Mietin jo hetken, että jatkanko vai jätänkö kesken, mutta onneksi jatkoin lukemista. Tämä ei ole toimintaa täynnä oleva actionleffa jossa viikingit rellestävät pitkin rantoja. Tarina keskittyy enemmän kotiin jääviin naisiin ja siihen millaisessa pelossa he joutuvat elämään. Yhden kylän päällikkö käskee kyläläisiä jättämään Karhun palvonnan sikseen. Hyvä se hänen on sanoa, koska hän on usein merellä muiden miesten kanssa, ei metsän reunassa Karhun varjossa. Toisessa kylässä Karhua palvotaan edelleen ja suurin taakka on morsiamella, eräänlaisella ylipapittarella. Kun asiat alkavat mennä pieleen, on helppo arvata ketä siitä syytetään.

Loppujen lopuksi kirja oli todella vetävästi kirjoitettu ja pidin kummastakin päähenkilöstä. Aslaug ja Freydis ovat sekä hyvin samanlaisessa että erilaisessa tilanteessa. Karhun morsiamet näkevät näkyjä toisesta nuoresta naisesta ja pystyvät ihmetekoihin Karhun voimaa kutsumalla. Ilman omaa syytään heille on annettu rooli, johon he eivät mahdu. 


- - ilman häntä kylä olisi Karhun armoilla, kukin oman onnensa ja uhriensa varassa. Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä, ennemmin tai myöhemmin. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.
(s. 16)


Aivan erityisesti pidin siitä, miten kylien kulttuurit ja uskomukset on rakennettu. Niissä on paljon samaa, mutta erilainen suhtautuminen Karhun palvontaan tekee selvän pesäeron niiden välille. Kirjan maailmassa on selvästi hyvin pohjoismainen tuntu, jossa metsä ja vuodenkierto ovat tärkeitä elämän ja rituaalien kannalta. Karhuhan on oikeastikin ollut vahva voimaeläin, jonka nimeä ei saanut lausua turhaan. Eräänlainen muinainen Voldemort siis! 

Pidin myös siitä miten mutkattomasti kylissä suhtauduttiin sikiön lähdettämiseen. Ehkä hieman outo asia nostaa esiin, mutta en voi sietää tarinoita, joissa raskauden keskeyttäminen on suunnilleen maailman suurin paha ja sympaattinen naishahmo ei voisi ikinä edes harkita sitä. Aikana ilman ehkäisyä se oli keino päästä eroon ei-toivotusta raskaudesta ja tosiaankin pidin siitä, että tässä kirjassa se ei ollut suuri moraalinen ongelma, jonka kanssa painittiin yötä päivää. Jos raskautta ei haluttu, se yritettiin keskeyttää ja piste.

Hieman minua ärsyttivät kirjan lopussa tehdyt Suuret Paljastukset Menneisyydestä, joissa oli jotenkin pakkopullamainen tuntu. Tarina olisi toiminut hyvin ilman niitäkin. Myös Aslaugin suhtautuminen orjanaisiin oli hyvin sanotaan nyt vaikka tyypillinen. Äkkiä, annetaan hänellä pari orjakaveria, hän näyttää heti paremmalta kuin muut eikä silti tarvitse pakottaa häntä miettimään onko orjuuttaminen oikein vai ei. Lisäksi kirjassa oli yksi iki-inhokkini, raskaaksi ekasta kerrasta -klisee, joka kirvoitti sisäisen "eiiiiih" -voihkaisun.

Lukisin kuitenkin vallan mielelläni lisää tarinoita, jotka sijoittuvat tähän maailmaan. Mitä Freydisille ja Aslaugille tapahtuu tämän jälkeen? Tai sitten tarina, joka sijoittuu joko kylien menneisyyteen, aikaan jona Karhun morsiamet olivat myös kylän päälliköitä, tai siihen kaukaiseen maahan, jossa asia on edelleen niin. 


Vähän aiheen vierestä kun (tämäkin) kirja sai miettimään tätä:

Silloin tällöin tällainen tasa-arvoinen tai jopa naisten johtama yhteiskunta mainitaan fantasiakirjan tarinassa, mutta kirjailijat kirjoittavat silti juuri siitä maasta tai kylästä, jossa miehet alistavat naisia. Tällaisia tarinoita ja näkökulmavalintoja jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin totaalinen kyllästyminen iskee. (Tämä ei siis ole kritiikkiä suoraan tätä nimenomaista kirjaa kohtaan vaan yleensäkin tätä kirjallisuustrendiä.) Tottahan toki asia on yhä edelleen ajankohtainen ja siksihän siihen tartutaan, nykymaailmaa ja epätasa-arvoa kritisoimaan. Olisi kuitenkin kiva lukea joskus kirja, jossa Karhun morsiamet ovat päälliköitä ja naiset yhtä tärkeitä kuin miehetkin ihan vain siksi, että niin on aina ollut kirjan maailmassa. Jos fantasiamaailmassa voi olla lohikäärmeitä ja taikavoimia, kyllä siellä voi olla sukupuolten välinen tasa-arvokin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 7. kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan [24/50]

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Anna Larsdotter: Naiset sodissa

Anna Larsdotter:
Naiset sodissa
(Kvinnor i strid, 2016)
349 s.
Atena 2018
Kirjastosta

Italian fasistijohtaja Benito Mussolini on sanonut, että "sota on miehiä ja äitiys naisia varten".

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, koska sen se juuri tekee. En juurikaan lue kirjallisuutta, joka käsittelee suoraan sotaa, mutta nyt tein poikkeuksen mielenkiintoisen aiheen vuoksi. Anna Larsdotter kirjoittaa naisista sodissa hyvin vetävällä ja feministisellä otteella. Hän tuo esiin sen, miten naisten osuus sotahistoriassa on tarkoituksella jätetty unholaan. Naisten panosta sotaponnisteluihin ei ole arvostettu ja yleensä heidän pienet ja suuren sankaritekonsa on kuitattu olankohautuksella tai sotaoikeudella. Vai kuinka monta naispuolista sotasankaria osaisit itse nimetä?

Kirja etenee kronologisesti 1600-luvulta nykypäivään ja se on kirjoitettu erinomaisen luettavaksi. Larsdotter nostaa jokaiselta aikaudelta esiin sankarinaisia, mutta ennen kaikkea hän kuvailee naisten panosta sotatoimiin noin yleisesti. Tätä kautta tutkitaan myös vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja naisen asemaa. En itse ollut ajatellutkaan miten helppoa naisen oli käydä miehestä satoja vuosia sitten. Koska miehen vaatteisiin pukeutunut henkilö oli yhteiskunnan silmissä mies, kenelläkään ei käynyt mielessä tutkia asiaa tarkemmin. Housut jalassa = selvästi mies, asia selvä! Tällä tavalla naiset pystyivät osallistumaan verisiinkin taisteluihin tilanteissa, joissa naisia ei periaatteesta päästetty tökkimään vihollisia miekalla. 

Kirja oli hyvin koukuttavaa, masentavaa ja verenpainetta nostattavaa luettavaa. Satojen vuosien ajan armeijat marssivat eteenpäin vain, koska niitä seurasi suuri joukko naisia. He pyykkäsivät, tekivät ruokaa, paikkasivat haavoittuneita, synnyttivät lapsia, hoitivat liikkuvaa kotiaan koko ajan. Armeijaa ei olisi edes ollut ilman heitä. Silti monella nykyihmisellä on sellainen historian kirjoista saatu kuva, että naiset armeijan perässä olivat vain joukko halpoja huoria miesten viihdykkeinä, hyödyttömiä tarjoamaansa seksiä lukuun ottamatta. 

Samalla tavalla naisten työpanosta on vähätelty esimerkiksi maailmansodissa ja Vietnamissa. Armeijan palkkalistalla ollut nainen ei mitenkään voinut olla miehen veroinen tai kantaa samaa sotilasarvoa siitäkään huolimatta, että hän teki täsmälleen samaa työtä kuin miespuolinen kollegansa. Sotatantereelle päästetty nainen oli vähintäänkin moraalisesti epäilyttävä. Larsdotter nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä oikeastaan lasketaan taisteluksi, sotimiseksi ja rintamalla olemiseksi. Onko kenttäsairaalassa työskentevä sairaanhoitajanainen nähnyt sotaa vai ei? Onko ilmatilaa valvonut tai pommittajaa lentänyt nainen sotilas vai ei jos hän ei itse painanut liipasimesta?

Kirjassa ei pohdita sodan moraalia tai moraalittomuutta, todetaanpa vain ihmisten sotineen hamasta menneisyydestä saakka. Larsdotter toteaa itsekin, että kirjoittaessaan tätä kirjaa hän on nostanut esiin myös niitä naisia, jotka ovat taistelleet sodassa sillä väärällä puolella. Esimerkiksi Hanna Reitsch oli lentäjä toisen maailmansodan aikana, natsi-Saksan propagandan väline ja voiton symboli. Kirjassa häntä kohdellaan kuten muitakin, edelläkävijänä ja naisena joka sai tunnustusta teoista, jotka eivät oikeastaan olleet hänen aikakautensa naiselle sopivia. Natsi-ideologiaa tai Saksan tavoitteita sodassa ei ihailla millään tavalla.

Ilokseni siis huomasin, että ei edes tarvitse olla kiinnostunut sotajutuista viihtyäkseen tämän kirjan parissa!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa [23/50]
* Tietokirjahaaste
Pääluokka 9 ja lasken tämän myös itselleni vieraaksi aihepiiriksi, koska tietoni naisista sodissa olivat vähäiset ennen tämän lukemista.