Emily Carroll: Through the Woods

Emily Carroll:
Through the Woods
224 s.
Margaret K. McElderry Books 2014
Kirjastosta

Tällä sarjakuvalla oli niin kaunis kansi, että lainasin sen ihan vain sillä perusteella tutustumatta sisältöön ollenkaan. Odotin aikuisten satuja ja niitä sainkin. Se vain oli yllätys, että nämä ovatkin kauhusatuja. Keijujen sijaan sivuilla liihottaa kostonhimoisia haamuja ja ties mitä mönkiäisiä. Jos alustus ja loppujuttu lasketaan, kirjassa on seitsemän tarinaa, jotka käsittelevät kauhua eri tavoilla. Tarinoiden kuvitus on todella mielenkiintoinen ja pidin erityisesti niiden värityksestä. Carroll on valinnut jokaiseen tarinaan muutaman värin paletin, jota hän käyttää tehokkaasti.

Kirjan ensimmäinen tarina on Our Neighbor's House. Perheessä ei ole äitiä ja isä lähtee talviselle metsästysreissulle. Hän käskee kolmen tyttärensä odottaa kolme päivää. Jos hän ei ole palannut siihen mennessä, tyttöjen pitäisi mennä naapuritaloon turvaan. Tytöt kuitenkin viivyttelevät ja vanhin sisar väittää nähneensä pihalla hattupäisen miehen. Pian sen jälkeen tyttö katoaa ja nuorimmainen sisar näkee saman miehen...

Kaikissa tarinoissa on kaunis ja karmiva kuvitus, mutta tämä oli suosikkini maisemakuvien suhteen. Perheen talo on keskellä ei mitään ja lumiset maisemat ovat pelottavan tyhjiä ja yksinäisiä.

Toinen tarina on nimeltään A Lady's Hands Are Cold, vaikka pikemminkin sen pitäisi olla Siniparran huone. Nuori nainen naitetaan miehelle, jonka kartanoon morsian muuttaa häiden jälkeen. Joka yö morsian kuulee surullista laulua, joka tuntuu tulevan talon seinistä. Kun tuore aviomies lähtee metsästämään, morsian tarttuu kirveeseen ja ryhtyy etsimään salaperäistä laulajaa.

Tässä tarinassa pidin erityisesti siitä, miten teksti on aseteltu sivuille. Rivit eivät ole suoria eivätkä kirjaimet samankokoisia, vaan ne kiemurtelevat sivulta toiselle ja kuvasta kuvaan. Teksti vaikuttaa melkein elävän, mikä on toki omiaan kauhutarinaan.

His Face All Red on kirjan ainoa tarina, jonka pääosassa/kertojana on mies. Tyypilliseen satutapaan toinen veljeksestä on komea ja menestyvä, ja toinen kaikin puolin tavallisempi. Tarinan alussa kerrotaan mitä kaikkea mahtavaa komistuksella on, ja miten tavisveli on kaikesta syrjässä. Hilpeissä juomingeissakin hän istuu aina porukan ulkopuolella komistuksen ollessa kaiken keskipisteenä. Oudoksi juhlan tekee se, että tavisveli muistaa varsin hyvin murhanneensa veljensä ihan vastikään...

Tarinan kuvitus on selvästi erilainen kuin parissa ensimmäisessä tarinassa. Värit näyttävät vähän siltä kuin olisivat haalistuneet pesussa, ehkäpä tällä korostetaan tavisveljen mitäänsanomattomuutta. Carrollin tarinoiden piinaava piirre on se, että hän ei anna kaikkeen valmiita vastauksia. Lukijan on käytettävä omaa mielikuvitustaan ja tämänkin tarinan lopussa olin yhtenä kysymysmerkkinä.

My Friend Janna-tarinassa Carroll palaa taas naishahmoihin. Yvonnella ja Jannalla on mukava pieni huijausbisnes. Janna väittää puhuvansa kuolleille ja kuolleiden äänillä, ja Yvonne huolehtii ääniefekteistä ja muusta haamuilusta. Kaikki on hauskaa hupia kunnes Yvonne alkaa nähdä outoja hahmoja Jannan ympärillä.

Tämä tarina jäi mielestäni kirjan heikoimmaksi. En oikein osaa sanoa mikä siinä tökkäsi, idea kun on mielenkiintoinen ja kuvitus edelleen erinomaista. Silti se ei onnistunut herättämään minkäänlaisia tunteita ja oli suorastaan tylsä.

The Nesting Place-tarinan kertoja on Bell, jonka äidillä oli perin omituinen maku iltasatujen suhteen. Äiti oli erityisen innostunut kertomaan kauhujuttuja, etenkin sellaisia, joissa jokin olio valtaa ihmisen kehon itselleen. Äidin kuoleman jälkeen Bell lähtee viettämään kesälomaa veljensä ja tämän morsiamen luo maaseudulle. Ei olisi pitänyt.

Julistan tämän tarinan kirjan kauheimmaksi ihan vain siksi, että se onnistui sisältämään jutun, joka yhteen väliin kummitteli unissani jatkuvasti. Vihjeenä sanon "hampaat" ja yritän olla ajattelematta koko asiaa. 

Jos tuota Jannaa ei lasketa, jokainen kirjan tarina oli omalla tavallaan karmiva. Ihan yllätyin siitä miten monipuolisesti kauhua genrenä voi käsitellä yhden naisen piirtämässä yhdessä sarjakuvakirjassa. Tuskin olisin lainannut tätä jos olisin tiennyt sisällöstä mitään, mutta en kadu kirjan lukemista. Ainakaan vielä, katsotaan miten käy yöunien jälkeen...

Haasteet

*Hämärän jälkeen [2/11]
*Reading Challenge 2016 [9/40]

Richelle Mead: Soundless

Richelle Mead:
Soundless
267 s.
Penguin Books 2015
Kirjastosta

My sister is in trouble, and I have only minutes to help her.

Käyn satunnaisesti vakoilemassa lasten- ja nuortenpuolen uutuushyllyjä ihan siltä varalta, että jotain kiinnostavaa on livahtanut silmieni ohi. Tämä löytyi englanninkielisten puolelta ja kansikuva kiinnitti heti huomioni. Suomenkielisten kirjojen kansikuvissa on harvoin muita kuin valkoihoisia ihmisiä, ja tätä ongelmaa on myös muissa länsimaissa. Kirjaan laitetaan mieluummin maisema tai abstraktikuva kuin esimerkiksi tummaihoinen henkilö. Tässä siitä oli viisveisattu ja kanteen valittu kaunis aasialainen tyttö. Ounastelin sillä perusteella kirjan olevan fantasiaa, joka sijoittuu aasialaismytologiseen maailmaan. No joo.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen kylään: kaikki sen asukkaat ovat kuuroja. Kukaan ei tiedä miksi, vaikka legendoja aiheesta onkin, mutta toisaalta ei kukaan sitä juuri pohdikaan. Kylä kököttää vuoren huipulla ja saa elantonsa kaivostoiminnasta. Löydetyt arvometallit lähetetään alas vaijeria pitkin, ja sitä kautta saadaa kylään elintarvikkeita jostain alhaalta. Vaijerisysteemin vartijalla on melkein jumalallisen kaikkivoipa asema kylässä ja kun tarvikkeiden tuonti uhkaa lakata, on edessä kriisi. Samaan aikaan osa kyläläisistä on alkanut sokeutua, näiden mukana päähenkilö Fein sisar. Fein ystävä Li Wei päättää selvittää mistä on kyse, eikä Fei päästä häntä yksin vuorta alas, Feillä kun aivan erityinen etu puolellaan.

Mielestäni kylän eristäytynyt elämä tuotiin hyvin esiin. Se vaikutti monin tavoin oudolta lukijalle, mutta kyläläiset eivät ihmettele sitä. He olivat alistuneet tilanteeseen sukupolvia sitten ja nykyiset asukkaat pelkäävät kaikkea uutta. Kuuroudesta olisi voinut saada irti jotain syvempääkin, etenkin tarinan edetessä kun Fei ja Li Wei kohtaavat kuulevia ihmisiä. Lisäksi minua kiusasi se, että Fei käy monia viittomakielisiä (kyläläisten äidinkieli) keskusteluja myös silloin kun se minusta olisi ollut fyysisesti mahdotonta. Viittomakieli tarvitsee tilaa ja jos seisotaan kovin lähellä toisiaan, ei liene mahdollista tuijottaa toista silmiin ja samalla kuulla mitä hän sanoo.

Pidin Feistä päähenkilönä. Hän on noin yleisesti ottaen järkevä ja toimelias nuori nainen, joka rakastaa sisartaan yli kaiken. Minusta oli kiva lukea nuortenromaania, jossa tärkein ei ollut rakkauden kohde vaan perhe ja koko yhteisö. Fei on yksi kylän kirjoittajista, asukkaista, jotka kirjoittavat päivän tapahtumat tauluihin jotka laitetaan torille kaikkien nähtäville. Kirjoitusmerkit ottavat selvästi mallia aasialaisista kirjoitusmerkeistä ja kirjoittajat ovat vastine arvostetuille ammattikalligrafeille. Tarinassa kirjoittajat ovat kylän ylintä kastia, mikä tietenkin luo pientä draamaa Fein ja Li Wein välille, jälkimmäinen kun on kaivosmies. Virkistävää kyllä kirjassa ei ole kolmiodraamaa! Fei on kylän vanhimpien päätöksestä kihlattu toiselle taitavalle kalligrafille, mutta kummallakaan osapuolella ei ole mitään helliä tunteita toista kohtaan. On siis ihan itsestään selvää miten nuorelle parille käy (juonipaljastus: onnellisesti).

Harmi, että kaikesta huolimatta tarina ei ollut niin hirveän sykähdyttävä. Oli se kiva ja nopea lukea, mutta aiheesta olisi varmasti saanut irti enemmänkin. Aasialaisuus oli pieni pintasilaus, joka näkyi lähinnä nimissä ja kalligrafiassa. Ja mitä vähemmän puhutaan deus ex machina loppuratkaisusta, sitä parempi... Se olisi vaatinut paljon enemmän pohjustusta ja kuvailua.

Mutta, voi sitä ajan käyttää huonomminkin kuin tätä lukiessa!

Queering Sápmi – saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta

Elfrida Bergman & Sara Lindquist (toim.):
Queering Sápmi -
saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta
311 s.
Qub 2013
Omasta hyllystä

Mitään ei tapahtunut.

Sainpahan yllätyslahjaksi tällaisen, oli kuulemma ollut alennusmyynnissä joten lahjoittajan mukaan oli tarttunut useampikin kappale. Tarkoitukseni oli lukea tätä luku tai pari illassa, mutta päädyinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein yhdellä istumalla. Tämä on sikäli vähän hankala kirja, että tämä on julmetun kokoinen ja pehmeäkantinen. Lukeminen onnistui vain pöydällä tai sohvalla kippuralla, kirja polvien päällä.

Kirjan varsin kiinnostavana ideana ovat saamelaiset, jotka kuuluvat erilaisiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, tai ovat jollain muulla tavalla saamelaisten normeista poikkeavia (moniavioisia, perinteisiä sukupuolirooleja rikkovia jne.). He siis kuuluvat vähemmistön vähemmistöön. Kirjassa on 30 lukua ja tarinaa ihan oikeista ihmisistä, jotka ovat saaneet kertoa tarinansa omalla tavallaan ja omilla sanoillaan. Mukana on saamelaisia eri (pohjois)maista. Ikähaitari on suuri, vanhin kertoja lienee siellä 70 vuoden toisella puolen ja nuorimmat ovat alle parikymppisiä. Suurin osa kertojista esiintyy omalla nimellään ja kuvallaan, mutta joukossa on myös anonyymejä. Lisäksi taustalla on koko joukko niitä, jotka eivät halunneet tarinaansa kirjaan edes nimettömyyden suojissa.

Parhaiten mieleeni jäi eräs anonyymitarina, jonka kertoja oli sieltä ikähaitarin vanhemmasta päästä. Hän sanoi halunneensa kertoa tarinansa omalla nimellään, mutta muuttaneensa lopulta mieltään muiden painostuksesta. Ne, joille hän oli suunnitelmastaan kertonut, olivat aikoneet sanoa ystävyytensä irti mikäli kertoja niin tekisi. He eivät halunneet olla missään tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on avoimesti queer. Mielestäni tässä kiteytyi kirjan masentava anti aivan erinomaisesti. Suurin osa kirjan kertojista koki saamelaisyhteisön sulkeutuneena ja vanhanaikaisena, jopa suorastaan vihamielisenä queer-vähemmistöjä kohtaan. Heistä ei puhuttu ollenkaan ja siksi monen nuoren oli hyvin vaikea käsitellä omaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan. Kertojien oli vaikea olla oma itsensä tällaisen kulttuurin keskellä ja monet kertoivat olleensa erittäin helpottuneita päästessään sieltä pois. 

(Tokihan asia on niin, että ei tarvitse olla saamelainen suhtautuakseen nurjasti queer-vähemmistöihin. Tämä on valitettavan tavallista suomalaisenemmistönkin keskuudessa.)

Mutta, ei se risukasa ihan vailla auringonvaloa ollut! Joukossa oli myös hyviä kokemuksia. Enemmän tai vähemmän avoimesta vastustuksesta huolimatta monet olivat onnistuneet yhdistämään saamelaisuuden queer-identiteettiinsä. He olivat löytäneet oman paikkansa maailmasta ja tämän kirjan myötä halusivat levittää toivoa muille identiteettinsä kanssa kamppaileville saamelaisille. Saamelaisuus ei tarkoita sitä, että ei voisi olla myös queer. Positiivisista tarinoista mieleni jäivät erityisesti Stefan, heteroseksuaalinen mies, joka vanhemmiten uskalsi viimeinkin pukeutua naisten vaatteisiin. Hänen saamansa palaute oli yksinomaan positiivista ja perhe seisoi hänen takanaan alusta alkaen. Toinen tarina kertoi naisparista, joka myöskin sai vahvan tuen lähimmiltään.

Melkein kaikki saamani palaute on ollut myönteistä, tai sitten joku on puolustanut minua. Äiti esitteli vaimoni tädilleni. Täti on lestadiolainen ja hyvin uskonnollinen, ja kun äiti esitteli tyttärensä vaimon, täti ei oikein halunnut kuunnella. Silloin äitini jatkoi kovemmalla äänellä sanomalla että: "Tämä on minun ainut oikea miniäni, muut tyttäreni eivät ole naimisissa miestensä kanssa."

(s. 79)

Minusta tuo oli aivan ihanasti sanottu! 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta siinä korostui saamelaisyhteisöjen ennakkoluuloisuus, toisaalta taas se, että tilanne on ehkä pikkuhiljaa muuttumassa rohkeiden ihmisten myötä. Hatunnosto kaikille, jotka olivat uskaltaneet jakaa tarinansa tässä kirjassa nimellään tai ilman!

Haasteet

*Kansojen juurilla [3/3]

*Oman kirjahyllyn valloitus [1/12]

*Reading Challenge 2016 - 37. a book about a culture you're unfamiliar with [8/40]

Helmikooste

Helmikuu ei todellakaan ollut mikään lukukuukausi. Pääsin lukujumista yli vasta nyt viikonloppuna, jonka aikana sitten ahminkin useamman kirjan. Toki olen iloinen, että fiilis viimeinkin palasi, mutta olisi mokoma voinut tulla aiemminkin. Nimittäin Talven lukuhaaste jumittui yhteen luettuun kirjaan. Harmillista, haaste oli hauska ja tarkoitukseni oli lukea ne kaksi muuta kirjaa (talvi & joulu) nyt helmikuussa. No, aina ei voi voittaa.

Hyvänä haasteuutisena olen kuitenkin onnistunut jo suorittamaan Kansojen juurilla-haasteen! Ja yllättävä kyllä kaikki kolme luettua kirjaa käsittelivät kukin tavallaan saamelaisia, joiden ajattelin olevan haasteen vaikein osuus. Siitä kolmannesta kirjasta bloggaan jahka ehdin. Jos lueskelen vielä muita alkuperäiskansoja käsitteleviä kirjoja, ne ovat sitten mukavia bonuksia.

Toivottavasti maaliskuu on parempi lukukuukausi!


Luetut & blogatut

Alan Dean Foster: The Force Awaken
Uusimman Star Wars-elokuvan romaaniversio. Harmillisen vähän lisämateriaalia, mutta ihan luettava kirja.

Tanskalainen tyttö [elokuva]
Taidemaalari-Einarista kuoriutuu nainen 1920-luvun Kööpenhaminassa. Kaunis ja koskettava elokuva, haluan tälle Oscareita!

Genevieve Cogman: The Invisible Library
Kirjastonhoitaja-vakooja-varas Irene jahtaa satukirjaa steampunk-Lontoossa. Hauska ja mielikuvituksellinen kirja, jatko-osa on pakko lukea.



Luetut & bloggaamattomat

Richelle Meadin Soundless, Åke Perssonin & Thomas Oldrupin Maailman pisin pajunköysi sekä Elfrida Bergmanin & Sara Lindquistin toimittama Queering Sápmi.

Genevieve Cogman: The Invisible Library (The Invisible Library #1)

Genevieve Cogman:
The Invisible Library
329 s.
Tor 2015
Kirjastosta

Irene passed the mop across the stone floor in smooth, careful strokes, idly admiring the gleam of wet flagstones in the lantern-light.

Kirjastoon liittyvää kaunokirjallisuutta ei taida kovin paljoa löytyä, ja se mikä löytyy on suurimmaksi osaksi sidottu tiukasti tähän todellisuuteen. Harmillista, kyllä kirjastosta olisi myös jännittävien seikkailujen näyttämöksi! Terry Pratchettin Keikkomaailma-kirjoissa on sentään Näkymättömän Yliopiston kirjasto, jossa on niin paljon tietoa, että se vääristää todellisuutta.

Hieman samaan tapaan toimii tämän kirjan Näkymätön Kirjasto. Se sijaitsee todellisuuksien välissä ja nuoremmat (eli siis vielä juoksukuntoiset) kirjastonhoitajat keräävät sinne harvinaiskirjoja erilaisista rinnakkaistodellisuuksista. Yksi näistä kirjastonhoitajista on Irene, joka tarinan alussa moppaa poikakoulun lattiaa palvelijan valeasussa. Oikeasti hän on paikalla kähveltääkseen tärkeäksi katsotun kirjan. Irene selviää varkaudesta kunnialla, ja saa heti Kirjastoon palattuaan sekä uuden tehtävän että ikioman oppipojan, Kain. Kaksikon on matkustettava steampunkhenkiseen Lontooseen varastamaan ainutlaatuinen Grimmin satukirja.  Paikalla selviää, että kirjan ostanut vampyyriylimys on murhattu ja kirja on hukkateillä. Irenen ja Kain lisäksi sitä jahtaavat Liechensteinin haltiasuurlähettiläs, Lontoon poliisi, Irenen verivihollinen Bradamant sekä kyseisen todellisuuden oma Sherlock Holmes, Peregrine Vale. Kilpajuoksua hidastavat niin kyborgialligaattorit kuin legendaarinen Kirjaston petturikin.

Voi että tämä olikin aivan mahtava kirja! Jos suosituksia voisi heitellä kuin serpentiiniä, tekisin niin juuri nyt. Tarina lähti käyntiin sikäli hitaasti, että ensimmäinen luku ei liittynyt juoneen mitenkään. Sen tarkoitus oli antaa lukijalle kuva Irenestä ja se onnistuikin siinä, mutta itse pidin sitä turhan irtonaisena. No, onneksi luku oli lyhyt ja sitten päästiin itse asiaan. 

Tykkäsin paljon Cogmanin rakentamasta mailmasta. Kirjasto itsessään on oma pieni maailmansa, jossa aika on pysähtynyt. Siellä on lukemattomia siipiä ja matka niiden välillä voi kestää päiviä jollei peräti viikkoja. Kirjastosta johtaa ovia rinnakkaismaailmoihin, joissa historia ja teknologia ovat kehittyneet milloin mitenkin. Kirjastonhoitajat keräävät harvinaiskirjoja, jotka ovat ilmestyneet vain tietyissä todellisuuksissa. Esimerkiksi Grimmin satuja on miltei joka todellisuudessa, mutta Irenen & Kain haluamassa kappaleessa on tarinoita, joita ei ole painettu missään muussa maailmassa. Täytyy sanoa, että Irenen työ on paljon jännittävämpää kuin omani!

Tykkäsin todella paljon myös kaikista kirjan henkilöistä ja etenkin Irenestä. Hän on fiksu, tervejärkinen, utelias ja perin kirjastonhoitajamainen.

There was nothing wrong with being curious about how a story turned out, after all, She was a Librarian. It went with the job. And she didn't want great secrets of necromancy, or any other sort of magic. She just wanted - had always wanted - a good book to read. The being chased by hellhounds and blowing things up was a comparatively unimportant part of the job. Getting the books, now that was what really mattered to her.

(s. 15-16) 

Irenen unelma on päästä muutaman vuosisadan kuluttua vanhemmaksi kirjastonhoitajaksi. He nimittäin saavat omistaa aikansa tutkimiseen ja lukemiseen. Tarinan edetessä Irenen mielessä herääkin koko joukko kysymyksiä, joihin Kirjasto ei suostu antamaan vastausta.

Se, mistä pidin aivan erityisesti oli- tai no oikeastaan näitä asioita on kaksi. Ensimmäinen on se, että tässä kirjassa ei ole minkäänlaista romanttista juonta. Jatko-osissa päädytään melko varmasti jonkinlaiseen romanttiseen kuvioon, mutta keitä siihen kuuluu jää tässä avoimeksi. Irene torjuu jämäkästi Kain ainoan yrityksen, koska heillä on tärkeämpääkin tekemistä ja totta puhuen Kai on hänen silmissään usein kuin nyrpeä teinipoika. 

Toiseksi, Irenen ja Bradamantin välinen vihamielisyys on kuvattu erinomaisesti. Irene vetää selvän rajan henkilökohtaisen ja ammatillisen välille. Hän ei pidä Bradamantista ihmisenä, mutta myöntää avoimesti tämän olevan erittäin hyvä ja tehokas kirjastonhoitaja. Naisten välinen kilpailu tulee esiin monin tavoin, mutta se ei mitenkään liity miehiin ja Irene kunnioittaa aina Bradamantin tehokkuutta jos ei tämän toimintatapoja. Pidin siitä, että Irenen vihamielisyyteen sekoittuu perustellun kaunan lisäksi turhanpäiväistä pikkumaisuutta ja kateutta. On mahtavaa kun päähenkilö ei ole täydellinen.

Jatko-osa on aivan pakko lukea jahka saan sen käsiini!

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 24. a book with a protagonist who has your occupation [7/40]

Elokuva: Tanskalainen tyttö

Tanskalainen tyttö
2015

Kärsin tällä hetkellä pienoisesta lukujumista, mikä on varsin harmillista kun lukupinossa odottaa monta uutta kirjaa. Mutta, kävinpä tuossa aikani kuluksi taas elokuvissa kun seuraakin löytyi. Olen tainnut viimeisen vuoden aikana käydä elokuvissa useammin kuin muutamana edellisenä vuonna yhteensä. Eipä haittaa, katson nimittäin hyvin vähän elokuvia kotona. Niitä vain on kivempi katsella valkokankaalta ja sitten keskustella siitä, mitä tulikaan nähtyä.

Tanskalainen tyttö perustuu David Ebershoffin saman nimiseen romaaniin, joka puolestaan ammentaa tarinansa Lili Elben elämästä. Romaani on siis fiktiivinen ja elokuva vieläkin enemmän, joten elämäkerrallisuudesta ei oikeastaan kannata puhua. Pääpiirteet ovat ehkä samat kuin Lilin elämässä, mutta muuten mennään fiktion voimalla. 

1920-luvun Kööpenhaminassa elelee taiteilijapariskunta Einar ja Gerda Wegener. Molemmat ovat erinomaisia taitelijoita, mutta Einar kuitenkin niittää enemmän mainetta maalauksillaan. Gerda ei ole vielä saanut otetta omista lahjoistaan tai löytänyt jotain, jonka haluaa palavasti kuvata. Tilanne muuttuu eräänä päivänä kun Gerdan malli ei tulekaan paikalle, ja Einar pukeutuu naisten kenkiin ja balettihameeseen. Pikkuhiljaa pariskunnalle alkaa selvitä, että hameeseen pukeutuminen ei olekaan Einarille mikään vitsi tai seksielämän mauste. Einarista kuoriutuu Lili, nainen, joka hän on aina sisimmässään ollut.

En ollut lukenut tästä etukäteen yhtään arvostelua ja tiesin vain pääpiirteittäin mistä tässä olikaan kysymys. Yllätyin siis kerrassaan siitä, miten upea elokuva tämä oli kaikilta osin! Leffan näyttääkin ohjanneen Tom Hooper, jonka Kuninkaan puheesta pidin myös todella paljon. Tässä on paljon kyseisen leffan tuntua. Tarina etenee rauhallisesti ja määrätietoisesti. Einar on ahdistunut, koska kukaan ei ymmärrä vielä transsukupuolisuutta. Lääkärit diagnosoivat hänet milloin mielisairaaksi, milloin perverssiksi. Gerdaa puolestaan ahdistaa se, että Lilin elämä tarkoittaa Einarin kuolemaa. Ja silti elokuva itsessään ei ole ahdistava vaan varovaisen toiveikas jopa synkimpinä hetkinään. Suurin kiitos tästä kuuluu elokuvan vahvalle rakkaustarinalle. Gerda ja Lili rakastavat toisiaan alusta loppuun saakka. Kun Gerda viimein ymmärtää ettei paluuta entiseen ole, hän asettuu ehdoitta Lilin puolelle. Aviomiehen menettäminen tai edes Gerdan omat tunteet eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeitä kuin  hänen rakastamansa ihmisen onnellisuus.

Vilkaisin Oscar-ehdokkuuksia enkä yhtään ihmettele sitä, että sekä Liliä esittävä Eddie Redmayne että Gerdaa esittävä Alicia Vikander ovat ehdokkaina (miespääosa & naissivuosa). En ole edes nähnyt kaikkia muita ehdokasleffoja ja olen silti sitä mieltä, että on ryöstöä jos he eivät voita. Joskus saa olla tällaisia perusteettomiakin mielipiteitä! Esimerkiksi Leonardo "pliis antakaa jo se pysti" DiCaprio ei mitenkään ole voinut olla The Revenantin roolissaan parempi kuin Redmayne tässä. Tuskinpa sellaisessa "perussankari selviytyy puskissa"-tarinassa tarvitsee niin moni-ilmeistä ja herkkää tulkintaa kuin tähän vaadittiin. Kertokaa toki ihmeessä jos olen väärässä. Luin leffan jälkeen Redmaynen haastattelun (en tietenkään muista missä), jossa hän kertoi miten pitkään ja hartaasti hänen roolisuoritustaan oli pohdittu esimerkiksi eleiden osalta. Omia suosikkikohtauksiani olivat ne, joissa Einar katselee Gerdan Lilistä tekemiä maalauksia. Niistä todella välittyy tunne siitä, että hän viimein näkee itsensä. "Tuo minä olen tämän kaiken alla."

Suosittelen elokuvaa kaikille! Ikäraja K-16 hieman hätkäytti, mutta kyllähän siellä paljasta pintaa vilahteli jonkin verran. Toivon silti, että aihe sinänsä ei vaikuttanut ikärajaan vaan se päätettiin lähinnä tuon nakuilun perusteella.

Katsottu myös mm.:

Storytime is over, Reader why did I marry him?

Haasteet:
*Seitsemännen taiteen tarinat

Alan Dean Foster: The Force Awakens

Alan Dean Foster:
The Force Awakens
260 s.
Century 2016
Kirjastosta

She needed him.

En pidä itseäni kovin suurena Star Wars fanina (eli en esimerkiksi omista T-paitoja, figuureita tai ole opetellut wookie-kieltä), mutta tykkäänpä kuitenkin alkuperäisestä trilogiasta niin paljon, että uusikin leffa piti käydä katsomassa. Jopa ihan ensi-iltapäivänä, tämä tosin johtui leffaseuran aikatauluista enemmän kuin mistään muusta. Tykkäsin leffasta, siinä oli originaalin seikkailuhenkeä ja huumoria! Huomasin sitten sattumalta, että meille oli kirjastoon tilattu ja jo saatukin romaanisovitus kyseisestä leffasta. Kiinnostuin lähinnä sen vuoksi, että oletin tässä olevan sellaisiakin tapahtumia joita ei leffaan oltu saatu mukaan. Sellaista tavaraa, joka löytyy sitten extended editionista.

Yritän olla spoilaamatta mitään ratkaisevan tärkeää, mutta jos et halua tietää yhtään mitään leffasta tai kirjasta, tästä alkaen voit hyvinkin törmätä juonipaljastuksiin.

Eli siis heti ekalla sivulla ja tunnusmusiikin kajahtaessa kerrotaan seuraavaa: Luke Skywalker on karkuteillä ja häntä jahtaa Imperiumin tuhkasta noussut Ensimmäinen ritarikunta. Galaktinen Tasavalta teeskentelee parhaansa mukaan ettei ritarikuntaa olekaan. Kenraali Leia Organa on ottanut ohjat omiin käsiinsä muiden lusmuillessa ja johtaa Vastarintaa ritarikuntaa vastaan. Samalla hänen tavoitteensa on löytää Luke ja marssittaa hänet kotiin vaikka sitten hiuksista kiskoen. Galaksilla on nyt suurempiakin kuin ongelmia kuin yhden miehen angsti, vaikka sen syyt ovatkin aivan erityisen lähellä Leian sydäntä. Galaksin toivo on maailman söpöimmässä pienessä pyöreässä droidissa, jolla on kartta Luken luo. Droidi taas on hukkateillä Jakku-nimisellä aavikkoplaneetalla.

No ei tämä mitään maailman laadukkainta kirjallisuutta ollut, mutta en kyllä sellaista odottanutkaan. Sen verran olen Star Wars-kirjoja lukenut, että tunnistin kirjailijan nimen. En kyllä nyt kuollaksenikaan muista mitä kirjoja Foster nyt tarkkaan ottaen onkaan kirjoittanut, saati sitten mitä niissä tapahtui. Joka tapauksessa mies on tehtaillut näitä kirjoja enemmäkin sekä tähän maailmaan että - takakansilipareen mukaan - muihin leffoihin liittyen.

Kirja poikkesi yllättävän vähän elokuvasta. Niitä extended editionin kohtauksia oli harmillisesti vain muutama. Kumma kyllä kirjassa paljastetaan eräs juonipaljastus paljon ennen kuin se tapahtuu elokuvassa. Syy tähän ei auennut minulle. Se oli pikemminkin häiritsevää, koska se kerrottiin sellaisesta näkökulmasta, jota ei taidettu käyttää muuten ollenkaan. Toinen minua häirinnyt seikka oli se, että alku kerrottiin todella hitaasti ja sitten lopun läpi juostiin tuli hännän alla. Kirjan loppuosa oli paljon töksähtelevämpi kuin leffan.

Mutta, pidin siitä, että joissakin kohtauksissa nähtiin enemmän hahmojen pään sisään. Elokuvassahan ei voida kertoa kaikkea, mitä he ajattelevat, tai he puhuisivat jatkuvasti. Oma suosikkini oli niin kirjassa kuin elokuvassakin Finn, joka oli hauska hahmo olematta kuitenkaan porukan pelle. Hän vain haluaa päästä turvaan elämään rauhallista elämää, ja joutuukin puolivahingossa avaruuden indianajonesien mukaan...

Kaiken kaikkiaan: jos vaihtoehdot ovat elokuvan katsominen ja kirjan lukeminen, katso mieluummin elokuva.

Haasteet:

*Seitsemännen taiteen tarinat - neljäs piste, tasolla WALL-E (2008)

*Reading Challenge 2016 - 20. a science fiction novel [6/40]