 |
| Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (God Help the Child, 2015) 180 s. Tammi 2016 Kirjastosta |
Ei se mun vika ole.
Tunnustanpa taas kirjallisen synnin: en ole koskaan lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Tiedän kyllä kirjailijan, mutta enpä ole saanut tartuttua yhteenkään kirjaan.Tämä sattui silmääni kustantajan listalta ja jäi mieleeni kauniin nimensä vuoksi. Kirja paljastui suhteellisen ohueksi läpyskäksi ja ajattelin viimeinkin sivistää itseäni lukemalla Morrisonia. Ohuudestaan huolimatta kirja oli raskasta luettavaa ja vietin sen parissa pari iltaa.
Kirjan varsinainen päähenkilö on Bride, kaunis nuori nainen, jonka iho on pikimusta. Yönmusta, sudaninmusta, kauhistelee paljon vaaleampi äiti, joka ei voi mitenkään hyväksyä lastaan. Bride tekee lapsena hirvittävän teon saadakseen äidiltään kaipaamaansa huomiota. Aikuisena kauneusalalla työskentelevä ja menestyvä Bride ei häpeä väriään, vaan pukeutuu aina valkoiseen korostaakseen mustuuttaan. Menneisyys palaa kummittelemaan Bridelle, jonka miesystävä ei kestä salailua vaan häipyy yhtäkkiä, kaiken väärin ymmärtäneenä.
Taas kirja, joka ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan sellainen kuin kuvittelin sen olevan. Takakannessa sanotaan, että kirja on niukka, terävä ja paljastava romaani äidin ja tyttären suhteesta, polttavasta rakkaudesta, lapsuuden kokemusten merkityksestä ja syyllisyyden taakasta. No, on se kaikkea tuota jossakin määrin, mutta lopputulos oli mielestäni melkoista emotionaalista ja juonellista sillisalaattia. Odotin tarinan keskittyvän Briden ja hänen äitinsä suhteeseen, mutta eipä sittenkään. Vaikea äiti-tytär-suhde on kaikkien tapahtumien taustalla, mutta sen kanssa ei tulla mihinkään lopputulokseen. Tilanne heidän suhteensa on kirjan lopussa aivan sama kuin kirjan alussa.
Kirjan tapahtumapuoli pyörii Briden ja hänen ns. miesystävänsä Bookerin ympärillä. Mies jättää Briden noin vain. Ensin Bride teeskentelee ettei välitä, sitten etsii miestä raivoissaan. Kenelläkään ei ole lupa jättää häntä kuin nallia kalliolle. Bookerin etsintää motivoi enemmän Briden itsekkyys kuin tulinen rakkaus, pariskunta nimittäin hädin tuskin tunsi toisiaan sängyn ulkopuolella. Kirjan loppu on hahmojen mielestä onnellinen, minusta taas valo tunnelin päässä on vastaantuleva juna. Luoja lasta auttakoon, tosiaan.
Se, minkä takia tämä kirja oli mielestäni niin raskas lukea on kuitenkin se, että se käsittelee lasten hyväksikäyttöä. Ihan iljetti lukea kohtausta, jossa nuori Bride näkee jotain, mitä kenenkään ei pitäisi nähdä ja vielä vähemmän kokea. Eikä se todellakaan ollut ainoa tapaus, yritän parhaani mukaan unohtaa mitä pieni Rain oli kokenut. Olisin toivonut, että takakannessa tai jossain kirjan lipareessa olisi mainittu, että aihetta käsitellään tässä näinkin yksityiskohtaisesti. - - painava puheenvuoro hyvä lapsuuden puolesta. Kaikilla lapsilla syntyperään katsomatta tulisi olla oikeus kasvaa turvassa ja tulla juuri sellaisiksi kuin ovat. Luulin tuon tarkoittavan Bridenkin kohtaamaa rasismia ja äitinsä vihaa ja häpeää, en sivujen välissä vaanivia pedofiilejä. Joitain asioita en vain halua leppoisiin lukuhetkiini ja lasten hyväksikäyttö on yksi niistä. Siitä saa ja pitääkin kirjoittaa myös kaunokirjallisuutta, mutta minä en henkilökohtaisesti halua sitä lukea. Etenkään noin vastenmielisen yksityiskohtaisesti kerrottuna.
Tämä ei siis todellakaan ollut minun kirjani, mutta Morrisonin muita kirjoja voisin kokeilla. Teksti sinänsä oli sujuvaa ja paikoin miellyttävääkin. Aion kyllä ensin googlata kaikki mahdolliset juonipaljastukset hänen tuotannostaan.
Luettu myös mm.:
Haasteet:
*Reading Challenge 2016 - 34. a book from the library [5/40]
