Tammikooste

Tammikuun alku meni kiireiden ja lukuhaluttomuuden kourissa, mutta onneksi löysin sisäisen lukutoukkani uudelleen. Vannoin itselleni vuoden vaihteessa etten enää raahaa kirjastosta kotiin tolkuttomia pinoja kirjoja, mutta huomaan jo nyt lipsuvani itselleni sallimasta kirjamäärästä. No, ei tässä varmaan muu auta kuin lukea niitä ja kulkea töissä silmät ummessa kunnes pino on vähän pienempi...


Luetut & blogatut

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen: Jään lumo
Mistä on taitoluistelijat tehty? Hyvin kirjoitettu kirja kauniista ja raa'astakin lajista.

James Herriot: Elämäni kissat
Eläinlääkärin kissamuistoja. Herriotin maanläheisyys ja rakkaus eläimiin ei petä vuosienkaan jälkeen.

Seita Vuorela: Lumi
Siamak ja Atisha juuriaan etsimässä. Sinänsä hyvä kirja, minuun ei kuitenkaan kolahtanut.

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorela:
Lumi
240 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Meistä on tämä yksi kuva, seisomme siinä Kaspianmeren rannalla perheesi huvilan edessä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo hetki, mutta bloggaaminen on vain jäänyt. Jotenkin tämä kirja kuuluu kategoriaan "en oikein tiedä mitä tästä tykkäsin ja mitä tästä sanoisin". Tulipahan luettua? Hyvä kun tämä on kirjoitettu? En ole lukenut aiemmin Seita Vuorelaa, joten en osaa sanoa oliko kirja tyypillinen hänelle vai ei. Mieleeni jäi kuitenkin ajatus siitä, millainen kirja olisi ollut jos Vuorela olisi kirjoittanut sen itse alusta loppuun. Nythän viimeistelyn teki Vilja-Tuulia Huotarinen, joka myöntää kirjan lopussa lisänneensä tarinaan yhtä ja toista. Olisiko Vuorela lisännyt samat asiat ja ovatko ne juuri niitä juttuja, joista en oikein pitänyt?

Tarinan lähtökohta kiinnostavan erilainen. Siamak on muuttanut Suomeen niin kauan sitten, että Teheran on enää muisto, jonka Siamak haluaa unohtaa. Hän yrittää olla tavallinen suomalainen 15-vuotias poika persialaisista juuristaan huolimatta, sillä se hän tuntee olevansa. Hänen äitinsä ei ymmärrä poikaansa ja toivoo tämän löytävän uudelleen yhteyden vanhempiensa kulttuuriin. Äiti toivoo Atishan, laittomasti maahan tulevan tuttavaperheen tytön, auttavan tässä. Atisha ei kuitenkaan ole sellainen, jollaiseksi sekä äiti että Siamak häntä luulevat. Tarina ja totuus Atishasta paljastuu pikkuhiljaa.

Tuossahan on paljon mielenkiintoisia ja ajankohtaisia asioita! On maahanmuuttoa, on sopeutumista toiseen kulttuuriin, on sukupolvien ja kulttuurien eroja. On se varmasti useimpia nuoria vaivaava ristiriita: miten olla oma itsensä ja kuitenkin osa tietynlaista ryhmää siitä liikaa erottumatta. Kirja on myös hyvin kirjoitettu. Ei siis ihme, että sitä on kehuttu joka paikassa. 

Minuun se ei kuitenkaan uponnut. Kirjaan upotettu uudelleenkerronta Lumikuningattaresta oli yksi niistä jutuista, joista en suuremmin pitänyt. Minusta se ei tuonut mitään olennaista tarinaan. Kirjan loppukaan ei ollut mieleeni, siinä oli ihan liikaa deus ex machina tekijöitä. En sentään halunnut kirjalle onnetonta loppua, mutta tuo ylitti näköjään sen (epä)uskottavuuden rajan, minkä yllättäen löysin sisältäni. Kirja oli myös harmillisen hajanainen monen kertojan vuoksi, ja minun oli vaikea saada otetta Siamakiin ja Atishaan.

Hyvä kirja sinänsä, mutta ei minulle ainakaan tähän lukuhetkeen. Täytyy kuitenkin vielä lisätä, että kirjan kansi on todella kaunis!

Luettu myös mm.:

Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Ullan luetut kirjat ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis [3/50]

James Herriot: Elämäni kissat

James Herriot:
Elämäni kissat
(Cat Stories, 1994)
175 s.
Otava 1995
Kirjastosta

Kissat ovat aina näytelleet tärkeää osaa elämässäni.

Huomasin tuossa, että Kirjavat kissat-haaste lähestyy loppuaan enkä ollut lukenut siihen kuin yhden kirjan. Mikä häpeä, kissani paheksuu! Ajatuksen siivittämänä etsiskelin kirjastosta kissaromaania. Löysinkin vanhan rakkauden eli James Herriotin ja tämän pienen kissanovellikokoelman. Luin Herriotia vaikka kuinka paljon teinivuosinani, mutta tätä kokoelmaa en joko ole lukenut tai sitten en vain muista lukeneeni. Veikkaan ensimmäistä, näin söpö kansi olisi kyllä herättänyt jotain muistikuvia.

Näissä tarinoissa oli juuri sellaista maanläheisyyttä, jonka Herriotin kirjoista muistan vielä vuosienkin jälkeen. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että James Herriot (1916-1995) toimi eläinlääkärinä yli 50 vuotta ja seikkailee kirjoissaan Yorkshiren nummien maatiloilla ja pikkukylissä. Tarinat ovat hänen omia kokemuksiaan pitkän uran kaikista vaiheista ja niissä näkyy myös eläinlääketieteen kehitys. Herriot kertoo avoimesti työn kurjistakin puolista: alkeelliset välineet, pitkät matkat, toivottomat tapaukset jotka saivat eläinlääkärinkin sydämen särkymään. Onneksi tässä kirjassa kuoli vain kaksi kissaa, muuten istuisin nyt itkeä vollottamassa. Herriotin tarinat ovat herttaisia, itkettäviä, toiveikkaita ja realistisia, joskus kaikkea yhtä aikaa.

Tähän on koottu kymmenen kissanovellia Herriotin aiemmin ilmestyneistä kirjoista. Jokainen tarina on on omalla tavallaan ainutlaatuinen kuten niissä esiintyvät kissatkin. Herriot tuo monesti esiin sen, miten julmasti kissoja monesti kohdeltiin siihen aikaan kun hän vaelteli nummilla. Kohdellaan kyllä vieläkin, ikävä kyllä. Nämä ovat kuitenkin pääosin hyväntuulen tarinoita kissoista, jotka löysivät itselleen sopivan ihmisen. Pidin ehkä eniten kirjan avaustarinasta, Alfred, makeispuodin katti. Makeispuotia pitää ihanan omalaatuinen mies, ja puodin tiskillä asiakkaita katselemassa istuu aina iso ja kiiltävä Alfred. Kunnes! Alfred sairastuu ja hänen myötään myös makeiskauppias. Voin spoilata sen verran, että tarinalla on onnellinen loppu.

Jos joku etsii vielä lukemista Kirjavat kissat-haasteeseen, suosittelen lämpimästi tätä jos vain saatte tämän käsiinne! Samalla kirjalla voi osallistua muihinkin haasteisiin, mutta itse luin tämän nimenomaan kissat mielessäni.

Haasteet:

* Kirjavat kissat [toinen kirja]

* Novellihaaste [10 novellia]

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 22. kuvitettu kirja [2/50]

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen: Jään lumo

Leena Lehtolainen, Elina Paasonen & Kaisa Viitanen:
Jään lumo
208 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

"En ymmärrä mitään taitoluistelusta, mutta sitä on aivan ihana katsoa."

Vuosituhannen vaihteessa ja etenkin Salt Lake Cityn olympialaisten aikaan olin innokas taitoluistelufani. Jostain syystä lajin seuraaminen sitten jäi, mutta nyt olen taas löytänyt tämän vanhan rakkauden. EM-kisat ovat parhaillaan menossa ja tätä kirjoittaessani odottelen kisojen huipennusta eli miesten vapaaohjelmaa. Lajin MM-kisat järjestetään tänä vuonna Helsingissä ja kylläpä vain nyt harmittaa etten pääse sinne. Ehkä vielä joskus ennen eläkeikää...

Tämä kirja sattui siis oikein sopivassa ajankohdassa silmääni. Jos nyt ihan totta puhutaan niin olen tuijotellut sitä uutuushyllyssä jo pitemmän aikaa, mutta kansi ei houkutellut ottamaan sitä mukaani. Kirjan sisällä on kerrassaan upeita ja puhuttelevia kuvia taitoluistelun maailmasta, mutta kanteen on sitten valittu mahdollisimman tylsä kuva. Sitä voi katsoa tarkemmin vaikka täällä. Tuollainen perusposeeraus, ja totta kai sävy on vaaleanpunertava ja fontti jostain prinsessakatalogista. Miksi ihmeessä kun kirjan sisältökin kertoo siitä, miten rankka laji on? Välillä minusta edelleen tuntuu siltä, että kustantajat aliarvioivat hyvän kansikuvan voimaa.

Kirjassa on siis ensinnäkin todella upeita kuvia, jotka on ottanut Elina Paasonen. Hän on onnistunut hienosti vangitsemaan taitoluistelun kauneuden ja intensiivisyyden. Luistelijat näyttävät sekä perhosenkeveiltä taiteilijoilta että raakaa voimaa vaativan lajin ammattilaisilta. Jotkut kuvat saivat minut miettimään mistä ohjelmasta ne on otettu ja miten löydän sen YouTubesta. Kuvat tukevat hyvin tekstiä ja antavat kasvot niille luistelijoille, joiden nimet kirjassa mainitaan.

Nimiä viliseekin aika paljon, kirjaa varten on nimittäin haastateltu 80 luistelijaa. On pariluistelijoita, jäätanssijoita ja yksinluistelijoita, ja onpahan ääni annettu valmentajillekin. Heidän näkökulmansa taitoluisteluun noin yleensä lajina ja lisäksi henkilökohtaisesti ovat väkisinkin erilaisia, ja minusta oli valaisevaa lukea eri näkemyksiä. Jäätanssijoilta vaaditaan eri asioita kuin yksinluistelijoilta. Rakenteellisesti kirja on jaettu kahdeksaan eri osa-alueeseen joissa puhutaan niin kivusta, lajin lumosta kuin luistelijoiden suhteesta jäähänkin. Monipuolinen ja kattava teos siis!

Kirjaa lukeakseen ei tarvitse olla alan asiantuntija. Teknisiä termejä ei juuri viljellä, koska tämä on opas maallikolle lajiin ja ennen kaikkea sen harrastajiin. Mistä on huipputaitoluistelijat tehty? Kivusta, kyynelistä ja rakkaudesta jäähän ja lajiin itseensä.

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2017 - 37. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta [Leena Lehtolainen siis! 1/50]

Joulukooste

Tämä kuukausi oli lukemisen kannalta hiljaisempi, koska olin niin kiireinen muissa hommissa. Harmittaa, halusin nimittäin pitää yllä marraskuun lukuvauhtia. No, kaikkea ei voi saada eikä kaikessa onnistua. Toivottavasti ensi vuosi on sikäli rauhallisempi, että ehdin useammin istua alas ja vain nauttia lukemisesta.

emilie.rouge aloitti somessa #kirjakuvapäivässä-haasteen, johon osallistuin instassa. Tämä haaste jäi kesken niiden muiden kiireiden vuoksi. Kun kirjat joutuu pakkaamaan pois näkyvistä, niistä on hieman haastavaa ottaa kuvia.

Ensi vuodelle on luvassa ainakin muutama lukuhaaste. Uusimpana on Helmetin lukuhaaste 2017, johon en olekaan ennen osallistunut. Luulen, että haastekohdat täyttyvät ohimennen enkä osaa vielä sanoa riittääkö kiinnostukseni lähteä varta vasten hakemaan lukemista niitä vaikeimpia kohtia varten. Sen näkee ensi vuonna! Lista on joka tapauksessa kiinnostavan ja monipuolisen näköinen.

Luettu & blogattu

Julie Murphy: Dumplin
Ison tytön missikisat. Hyvä ja kantaaottava kirja, päähenkilö tosin ärsytti välillä.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Yhden lapsen politiikka tavallisen kansan silmin. Kiinnostava aihe, hyvin kirjoitettu kirja.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen:
Yhden lapsen kansa:
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 s.
Atena 2016
Kirjastosta

Varoitus: tätä kirjaa lukiessa voi välillä kuristaa kurkkua.

Olinpa kerrankin niin ajoissa liikkeellä, että varasin Finlandia-voittajan ennen kuin varausjono oli nälkävuoden pituinen. Vähän niin kuin vahingossa vieläpä, koska en edes tiennyt tämän olevan ehdokkaana varausta tehdessä. En lue kirjapalkintoehdokkaita tai -voittajia vain siksi, että ne ovat palkintoa havittelemassa. Aiheen täytyy olla kiinnostava ja tässä kirjassa oli.

Olen lukenut Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta aika paljonkin, joten sinänsä kirjassa ei ollut minulle mitään uutta. Pakkoabortit, ostetut vaimot ja Kiinasta adoptoidut lapset ovat tuttuja asioita niin muista kirjoista kuin uutisistakin. Ei haitannut lukukokemusta yhtään! Pidin erityisesti Mannisen tavasta kirjoittaa ja lähestyä aihetta. Tietokirjallisuudella on harmillisen usein taipumusta kompastua omaan tieteellisyyteensä. Akateemisille ja asiaan oikein hyvin perehtyneille sillä ei ole väliä, mutta tällaisena tavallisena lukijana en tykkää jos lukiessa täytyy olla sivistyssanakirja vieressä. Tällä kirjalla ei sitä ongelmaa ole. Kieli on ymmärrettävää ja Manninen kirjoittaa niin viihdyttävästi, että tämän lukee helposti yhdessä illassa. 

Manninen on haastatellut kirjassa useita perheitä, joita yhden lapsen politiikka on koskettanut. Tai no, tietenkin politiikka on koskettanut tavalla tai toisella jokaista kiinalaista perhettä. Kirjaan on haettu erilaisia näkökulmia aiheeseen. Ääneen pääsevät niin nainen, jonka lapsi tapettiin kohtuun raskauden viime hetkillä, kuin mies, joka joutui ostamaan pojalleen vaimon Thaimaasta kotiseudullaan vallitsevan naispulan vuoksi. Tavallaan tuttuja tragedioita enemmän minua kiinnostivat tarinat, joissa yhden lapsen politiikasta on koettu olevan henkilökohtaista hyötyä itselle. Esimerkiksi Veljettömät-lukuun Manninen on haastatellut naisia, joilla menee todella hyvin siksi, että heillä ei ole veljiä kilpailemassa vanhempien huomiosta. He ovat saaneet kaiken sen rahan ja vaivannäön, joka Kiinan kulttuurissa annetaan perinteisesti poikalapselle. Armottomat-luvussa haastatellaan naista, jonka tehtävänä oli valvoa kylänsä raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoja. Hän piti pientä perhekokoa hyvänä, koska se vapautti naiset alituisista raskauksista ja lastenhoidosta. Erityisen mielekäs osa hänen työtään olikin naisten valistaminen pienen perheen positiivisista puolista naisten itsensä kannalta. Tällaisia tarinoita kuulee harvemmin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon. Hyvä ja monipuolinen tietopaketti etenkin jos yhden lapsen politiikka ei ole tuttu aihe.

Luettu myös mm.:

Hemulin kirjahylly, Pieni kirjasto, Himekamin kirjoja ynnä muut

Julie Murphy: Dumplin

Julie Murphy:
Dumplin
(Dumplin', 2015)
336 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Kaikki elämäni parhaat asiat ovat saaneet alkunsa jostain Dolly Partonin laulusta.

Vähäsen venähti tästä kirjasta bloggaaminen. Luin tämän viime kuussa ja myös lukemiseen meni useampi päivä, vaikka kirja ei pitkä olekaan. Ihastuin heti kirjan omistuslauseeseen "isoperseisille tytöille" ja myös tuo alaotsikko/tunnuslause "isosti tai ei ollenkaan" lupasi huumoria ja asennetta isona elämisestä.

Päähenkilö Will nimittäin on iso tyttö. Häneltä löytyy niin reittä kuin vatsamakkaroitakin, ja hän on oppinut hyväksymään ne. Hän on läski, entä sitten? Willin itsetunto ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin hän luulee. Kun suhde työpaikan komistukseen kuumenee, Will on tuskallisen tietoinen vartalostaan ja muiden mielipiteistä. Eihän läski voi seurustella hottiksen kanssa. Protestina sekä pikkukaupungin pinnallisuudelle että omalle epävarmuudelleen Will ilmoittautuu mukaan äitinsä järjestämiin missikisoihin. 

Sanotaan nyt ensin mikä minua tässä kirjassa ärsytti. Se, että Will vaahtoaa heti alussa olevansa niin suvaitsevainen ja ennakkoluuloton että. Todellisuudessa hän on aivan yhtä tuomitsevainen kuin muutkin. Jos joku on erilainen, Will määrittelee hänet isojen hampaiden tai tyylittömien vaatteiden kautta. Kauniit ja hoikat naiset ovat tietenkin tyhmiä luuviuluja. Tämä olisi ollut mielenkiintoinen luonnevika jos sitä olisi kohdeltu sellaisena. Kirja kuitenkin esittää asian niin, että Will hyväksyy ihmisten erilaisuuden koko ajan vaikka on tuskallisen ilmiselvää ettei hän tee niin. Olisin mieluummin lukenut kirjan, jossa päähenkilöllä tajuaa olevansa hemmetin tekopyhä ja tekee työtä päästäkseen tästä. No, kaikkea ei kai voi saada.

Eniten pidin siitä, että kirja ei oikeastaan kertonut romanttisesta rakkaudesta vaikka takakannen perusteella niin olisi voinut luullakin. Enemmänkin tämä on tarina ystävyydestä ja kipeästä äiti-tytär-suhteesta. Missiksi kelpaava kaunotar Ellie on ollut Willin paras ystävä jo vuosien ajan. Edes Ellien poikaystävä ei ole tullut tyttöjen väliin. Ei ennen kuin nyt, kun seksi astuu kuvaan ja Will tuntee jäävänsä lapsuuteen Ellien harppoessa aikuisuuteen. Minusta oli virkistävää lukea kirja ystävyydestä, joka ei ollut täydellistä. Mitä voi tehdä kun ystävyys ei olekaan enää tuki ja turva, vaan pallo jalassa? Kestääkö se kaiken ja voiko kaikkea sanottua unohtaa ja antaa anteeksi?

Samaan aikaan kun Willin ja Ellien välit muuttuvat, Willin äiti uppoutuu missikisojen järjestämiseen. Entinen missi ei voi ymmärtää lihavaa tytärtään. Miksi Will ei laihdu, miksi Will ei ole sellainen kuin äiti haluaisi? Miksi Will ei ole täydellinen? Toisaalla Will melkein vihaa äitiään, joka saa hänet tuntemaan itsensä rumaksi ja kömpelöksi. Yritä siinä rakentaa vahvaa itsetuntoa kun oma äiti vaihtaa aina kanavan laihdutusohjelmaan ja vahtii jääkaapin sisältöä. Miksi äiti ei voi rakastaa Williä sellaisena kuin hän on? Jos Will ei kelpaa edes äidilleen, kenelle sitten? 

Hyvä ja hauska kirja tärkeästä aiheesta, mutta ei ihan niin hyvä kuin olin toivonut. Kuitenkin soisin etenkin nuorten lukevan tämän ja saavan vähän erilaista perspektiiviä kauneuteen ja kasvamiseen. Median antama kuva hyväksyttävästä kauneudesta etenkin naisten kohdalla on hyvin yksipuolinen. Dumplin haastaa tämän kuvan sillä eihän täydelliseen bikinivartaloon todellakaan tarvita muuta kuin vartalo ja bikinit.

Luettu myös mm.:

Kirjakko ruispellossa, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi ynnä muut