Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child

Jack Thorne & John Tiffany & J. K. Rowling:
Harry Potter and the Cursed Child
343 s.
Little, Brown 2016
Kirjastosta

A busy and crowded station, full of people trying to get somewhere.

Odottelin tätä melkein kauhuissani siitäkin huolimatta, että olin lukenut näytelmästä koko joukon hyviä arvosteluja. Entä jos tämä pilaakin koko sarjan? Haluanko oikeasti ottaa riskin ja lukea tämän?? No, otin ja luin ja hyvä mieli jäi! Ymmärtääkseni näytelmän on kirjoittanut Jack Thorne, mutta Rowling on antanut jonkinlaisen karkean juonikuvion, jonka pohjalle tarina on rakennettu. Siksipä tämä ei paikoittain tuntunut oikein sopivan pottermaailmaan, mutta en kuitenkaan osaa sanoa mikä tuon tunteen aiheutti. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin pottermainen.

Yritän pitää juonipaljastukset minimissä, mutta muutama juonen kannalta olennainen, lukijalle yllätykseksi tarkoitettu seikka on pakko mainita tai muuten tästä ei voisi edes kirjoittaa. Tai ehkä voisikin, mutta ei niin kuin haluan kirjoittaa!

Eli olemme nyt ajassa 19 vuotta Kuoleman varjelusten jälkeen, juuri siinä kohdassa, johon kyseisen kirjan epilogi sijoittuu. Ginnyn ja Harryn nuorempi poika Albus on lähdössä junalla Tylypahkaan. Junassa hän päättää asettua samaan hyttiin Scorpius Malfoyn kanssa lapsuudenystävänsä Rose Granger-Weasleyn vastustuksesta huolimatta. Scorpiukseen nimittäin liittyy se ikävä huhu, että hänen juorutaan olevan Voldemortin poika. Eihän kukaan kunniallinen velho haluaisi sellaisen kanssa kaveerata, eihän? Eihän? No, Albus haluaa koska Scorpius vaikuttaa mukavalta, ja siitäpä alkaakin erikoinen ystävyys. Molemmista pojista tulee Luihuisia ja isiensä vastakohtia, muiden pilkkaamia nörttihylkiöitä.

Minusta asetelma oli vallan mainio ja oivallinen maaperä kunnon perhedraaman luomiselle. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Albuksen & Scorpiuksen neljänteen kouluvuoteen, joten he ovat jo tarpeeksi vanhoja käsitelläkseen ongelmiaan sekä yksin että vanhempiensa kanssa. Kiinnostava kyllä se, jolla on suurin ongelma poikien ystävyyden suhteen, on Harry. Hän ei ole koskaan oikein ymmärtänyt poikaansa ja tapahtumasarja jos toinenkin johtaa siihen, että hän ei pidä Scorpiusta hyvänä seurana Albukselle. Draamaa ilmassa! Tykkäsin siitä, että Harry ei ollut mikään täydellinen isä. Hänellä on koko joukko sokeita kohtia johtuen hänen omista kokemuksistaan ja siitä, millainen Albus on. Silloinkin kun isä ja poika yrittävät puhua vakavasti, jompi kumpi onnistuu tyrimään koko keskutelun. Useimmiten tämä on Harry, jonka aikuisena pitäisi olla kypsempi ja kärsivällisempi kuin teinipoikansa.

Yllättäen sitten Draco Malfoy on Harryn vastakohta poikien ystävyyden suhteen. Hänkin on omalla tavallaan epäonnistunut isänä, mutta hän on herännyt huomaamaan tämän aiemmin kuin Harry. Jos Albuksen seura tekee Scorpiuksen onnelliseksi, niin Albuksen seuraa hän tulee saamaan vaikka mikä olisi! Draco ja Ginny ovat ne, jotka yrittävät saada Harryn näkemään miten ja miksi Potterien isä-poika-suhde on kasvanut kieroon. Tykkäsin kovasti myös kaikkien tarinan aikuisten kuvauksista. En ollut kuvitellut heitä sellaisiksi, mutta kyllä he järkeen kävivät ja erityisen mukavaa oli nähdä, että kyllä vain aikuistenkin väliset suhteet kehittyvät. Kaikki tärkeä ei tapahdu nuorille eikä mikään ihmissuhde ole valmis vain siksi, että molemmat ovat aikuisia tai olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Yksi suosikkikohtauksistani oli tämä:

HARRY: I tried to be honest like you said - I didn't say anything.

GINNY: And you controlled yourself? How heated did it get?

HARRY: ...I don't think I... you think I've scared him away again?

GINNY: I can forgive you for one mistake Harry, maybe even two, but the more mistakes you make, the harder to forgive you it becomes.

(s. 231)

Mutta, parasta ja juonelle kaikin puolin tärkeintä oli Albuksen ja Scorpiuksen ystävyys! Miten epätodennäköistä oli, että Potter ja Malfoy sietävät toistensa seuraa, puhumattakaan oikeasta ystävyydestä? Aika epätodennäköistä, mutta tapahtui se silti. Poikia yhdistä monia asia, vaikea suhde isiin ja yleinen luuserimaisuus muun muassa. Albus on isoveljensä täysi vastakohta, epäsuosittu ja syrjäänvetäytyvä, onneton lentämisessäkin. Scorpiuksesta ei saisi ylpeää Malfoyta tai Luihuisten johtajaa tekemälläkään, hän on sosiaalisesti kömpelö lukutoukka. Ehkä mukavinta oli se, että pojat eivät ystävystyneet näiden yhteisten piirteiden vuoksi, vaan jo ennen kuin heistä tuli koulun hylkiöitä. Heidän ei ollut pakko valita toistensa seuraa, mutta hepä valitsivat niin kuitenkin. En oikeastaan osaa sanoa kummasta pojasta pidin enemmän. Albus sai enemmän sivutilaa isäsuhteelleen, mutta Scorpiuksella oli oma seikkailunsa aikamatkustustunaroinnin seurauksena syntyneessa synkässä vaihtoehtomaailmassa.

Noin kokonaisuutena tykkäsin siis näytelmästä todella paljon ja olenkin nyt ihan potternostalgian kourissa! Ehkä tämä nostalgia vaikuttaa siihen miten paljon tästä pidin, mutta väliäkö sillä. En ole onneksi koskaan väittänyt olevani erityisen objektiivinen lukija tai bloggaaja.

Luettu myös mm: 

Hyllytontun höpinöitä, Luetaanko tämä?, Kasoittain kauniita sanoja ynnä muut

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Mikko-Pekka Heikkinen:
Poromafia
382 s.
Johnny Kniga 2016
Kirjastosta

Vieras tuli tupaan kivääri kädessä.

Ja antoi sen lahjaksi sylivauvalle. Tästä vauvasta kasvaa Jouni-Sammeli Nelihanka, Jyppyrä näin kavereiden kesken. Innokas kehonrakentaja, vielä innokkaampi somettaja, moottorikelkkajengi Ahma SC:n johtaja, saamelaisen pororuhtinaan poika. Piikki isänsä vanhassa lihassa. Rouku pitää Utsjokea rautaisessa otteessaan ja odotteli jo innolla eläkepäiviään, mutta sitten tuo esikoispoika otti ja lähti. Jäljelle jäi gangsteriksi kykenemätön Pieti, josta Rouku ei ole onnistunut koulimaan johtaja-ainesta. Mitä isän pitäisi tehdä kun pojat ovat noinkin kelvottomia? Kaiken huipuksi Jyppyrällä on Suunnitelma isolla ässällä, ase, jolla hän aikoo muuttaa koko saamelaisen elämäntavan...

Varasin ja lainasin tämän ihan vain siksi, että koko asetelma kuulosti niin älyttömältä ja hillittömän hauskalta. Kummisetä goes Utsjoki, Lapin oma poromafia ja moottorikelkka-kautta-mönkijäjengi! Siitä oli näin lappilaisena (vaan ei saamelaisena taikka edes utsjokelaisena, tämä lienee syytä mainita) vaikea olla kiinnostumatta kun lehdissäkin tästä oli juttua. Ennakko-odotuksina oli hauskuus ja sellainen "no saa nyt nähdä"-tunne.

Nyt lukemisen jälkeen täytyy heti sanoa, että tämä oli aikamoinen äijäkirja. Ainakin minun päälleni ryöppysi testosteronia ja selvästi mieheksi tunnistettavaa kertojaääntä. Jossain sivun 40 tienoilla lakkasin kiinnittämästä siihen huomiota, koska tarina alkoi viedä niin vahvasti mukanaan. Eli kyllä tämä on naisenkin makuun sopivaa luettavaa, vaikka kirjassa itsessään ei paljon naisia näkynyt ja ääni oli kovin miehinen. Toki Heikkinen teki tästä äänestä armotta pilaakin. Jyppyrä esimerkiksi on selkeästi naimisissa hauislihastensa ja selfiekuvien kanssa. Ainoa syy sille, miksi hänellä ei ole selfiekeppiä, on kaiketi se, ettei sellaista sovi käyttää jengiliivit päällä. Sehän olisi tyylitöntä.

Tykkäsin erityisesti Heikkisen huumorista. Kirjassa se kumpuaa paitsi suoraan taitavasta kielestä, myös rikollisuudesta ja erityisesti rikollisen käytännöllisestä mielestä.

Sitten naaman eteen työntyi Aku, kehaisemaan että hän se on sotilaidensa kanssa tehostanut rahankiskontaa. Konsti on dognappaus. Kun kaappaa mieheltä jahtikaverin, ei tarvita kuin yksi nimetön uhkausviesti, niin johan ilmestyy setelinippu haluttuun paikkaan. Esimerkiksi vaimo olisi panttivangiksi väärä valinta. Silloin lunnaita joutuisi odottelemaan.

(s. 136)

Myönnän auliisti nauraa räkättäneeni myös sille kuvalle, joka kirjassa annetaan eteläsuomalaisista eli kaikista suunnilleen Oulun alapuolella asuvista. Poliitikkoja viilataan linssiin minkä ehditään saamelaisuuden varjolla ja Rouku pudistaa päätään nähdessään etelän ihmisen pinkovan Nelostien laitaa juoksutrikoissa keskellä lumituiskua. Moottorikelkkajengiläisiä uhkaava ankarin rangaistus ei suinkaan ole kuolema vaan karkotus Etelä-Suomeen. Ei ole tuntureita joita kiivetä, ei maastoa jota ajaa mönkijällä, ei paikkaa olla vapaa. Hirveä ajatus.

Myönnän ilomielin senkin, että porotalous ja poronhoito ovat minulle melkolailla vieraita asioita. Sen verran minäkin niistä kuitenkin ymmärrän, että en missään kohtaa pysähtynyt miettimään mistä tässä nyt onkaan kysymys. Osa syynä myöskin se, että Heikkinen esittää vieraatkin asiat helposti ymmärrettävällä tavalla. Olisi kiinnostava tietää mitä poroja oikeasti kasvattava ajattelee kirjasta. Tai saamelainen, kirjassahan ruoditaan saamelaista kulttuuria ja etenkin nykyelämää oikein urakalla. Satiirin ja pilkan kohteina eivät kuitenkaan ole saamelaiset tai poronhoitajat sinänsä, vaan pikemminkin tämä maailma, joka on mahdollistanut Roukun kaltaisen porokummisedän nousun. Mitä valitset kun vaihtoehtoja on vain yksi, ja sillä on tiukka ote kurkustasi?

Mutta siis, suosittelen kaikille! Äijämeininkiin ja rikolliseen mielenlaatuun tottuu äkkiä! Pohjimmiltaan tämä on tarina perheistä ja siitä, saako niitä valita. Ja nyt kiinnostuin muistakin Heikkisen kirjoista, tämä oli nimittäin ensimmäinen jonka häneltä luin.

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 38. a satirical book [21/40]

Robin Stevens: Arsenic for Tea

Robin Stevens:
Arsenic for Tea
333 s.
Corgi Books 2015
Kirjastosta

Something dreadful has happened to Mr Curtis.

Luin kesäkuun lopulla tämän Wells & Wong Mysteries-sarjan ensimmäisen osan ja tykästyin siihen. Kaksi tyttöetsivää 1930-luvun englantilaisessa sisäoppilaitoksessa? Mistäpä siinä ei pitäisi. Sarja jatkuu tällä Arsenic for Tea-kirjalla, jonka mielestäni voi lukea aika hyvin itsenäisenäkin teoksena. Ensimmäisen osan tapahtumiin viitataan kyllä, mutta ei niin etteikö niitä ymmärtäisi kirjaa lukemattakin.

Tällä kertaa Hazel ja Daisy ovat kevätlomalla Daisyn kotona, Fallingfordin kartanossa. Daisyn syntymäpäivä osuu lomalle ja hänen äitinsä haluaa järjestää kunnon juhlat. Kutsulistalla ovat komea Felix-setä, omituinen Saskia-täti, tyttöjen kotiopettaja Miss Alston, antiikkikauppias Mr Curtis, tyttöjen ystävät Kitty ja Beanie sekä Daisyn veljen ystävä Stephen. Lisäksi tietenkin Daisyn vanhemmat ja isoveli. Syntymäpäivät päättyvät dramaattisesti Mr Curtisin kuolemaan. Daisy ja Hazel päättelevät hetkessä, että mies ei kuollutkaan luonnollista kuolemaa vaan hänet myrkytettiin. Etsiväkaksikon menoa hidastaa se valitettava tosiseikka, että kaikki epäillyt ovat Daisyn perhepiiristä.

Pidin tästä jopa enemmän kuin sarjan ensimmäisestä osasta. Hazel ja Daisy olivat jo tuttuja, ja nyt heihin saatiin lisää syvyyttä. Murha kiepauttaa heidän roolinsa päinvastaisiksi. Aina niin looginen Daisy taistelee kynsin hampain todistusaineistoa vastaan, koska ei kestä ajatusta siitä, että joku hänen perheestään saattaisi olla kylmäverinen murhaaja. Daisya seuraamaan tottunut Hazel joutuu ottamaan ohjat omiin käsiinsä ja esittämään kovapintaisempaa kuin hän tuntee olevansakaan. Tytöt näkevät toisistaan uusia puolia ja joutuvat tarkastelemaan ystävyyttään uudelleen. Mielestäni heidän ystävyytensä olikin kirjan parasta antia. Konfliktit johtuivat kahdesta erilaisesta itsepäisestä persoonallisuudesta, jotka kuitenkin olivat valmiita antamaan periksi silloin kun sillä oli oikeasti väliä.

Toinen asia, josta pidin ja joka oli minusta omalla tavallaan hillittömän hauska, oli perienglantilainen aatelismieli. Saskia-täti kähveltää kaiken mitä ei ole naulattu kiinni, mutta kaikista se on vain pientä eksentrisyyttä. Jatkuvia avioliiton ulkopuolisia suhteita ei olla näkevinäänkään. Mikä ei sovi kunniallisille aatelisille, sitä ei ole olemassakaan. Hazelilla menee hetken aikaa tottua moiseen, mutta Daisysta se on aivan normaalia. Daisyn elämä onkin eräänlaista roolipeliä, jossa hänen on näyteltävä lempeää aatelisneitoa vaikka sisällä kiehuu ja kuohuu.

Tässäkin kirjassa tuotiin esiin Hazelin erilaisuus. Hongkongilainen aasialaistyttö ei mitenkään pysty sulautumaan saumattomasti perienglantilaiseen yhteisöön. Sormea osoitteli eniten juurikin Saskia-täti, jonka teehen minunkin teki välillä mieleni sujauttaa vähän arsenikkia. Onneksi Daisy on kuitenkin aina ystävänsä puolella.

"- - And - goodness, who is this? Daisy - Daisy, dear" she pulled Daisy towards her again and muttered like a foghorn - "there seems to be AN ORIENTAL in your hall,"

She said it as though I were a bear, or a snake.

"I know, Aunt Saskia," said Daisy. "This is my friend, Hazel. I told you about her. She's a guest."

"Really!" gasped Aunt Saskia. "Such goings-on! In my day it would never have been allowed."

 (s. 21)

Onneksi ei olla enää Saskian nuoruudessa. Vallan mainio sarja, suosittelen!

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 40. a book that's guaranteed to bring you joy [20/40]

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo:
Lempi
234 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa.

Kesällä ei tullut luettua paljon mitään, koska oli niin paljon muutakin tekemistä. Sääli toki sinänsä, mutta näillä leveysasteilla on monta pimeää kuukautta aikaa uppoutua taas tarinoiden maailmaan. Toivottavasti lukuputki nyt aukesi tällä Minna Rytisalon Lempillä. Ainakin se vei mainiosti mukanaan, en malttanut jättää tätä kesken vaan luin koko kirjan yhdeltä istumalta.

Tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole sotakertomus. Oikeastaan se on psykologinen romaani, kertomus yhdestä naisesta, Lempistä, joka ei kuitenkaan koskaan puhu omalla äänellään. Viljami nai kauniin rovaniemeläisen kauppiaantyttären ja vie tämän vaimokseen pieneen maalaistaloon. Kaupunkilaisnuorikon avuksi palkataan Elli, joka kiehuu mustasukkaisuudesta ja vihaa salaa emäntäänsä. Toisaalla Lempin jälkeen jää hänen nuorempi kaksoisiskonsa Sisko, joka monien muiden tavoin ihastuu saksalaiseen sotilaaseen.

Tarina olikin ihan erilainen kuin oletin, hyvällä tavalla. Olin saanut sellaisen kuvan, että kyseessä on sellainen tyypillinen kolmiodraama. Kaksi naista ja mies, joka pettää vaimoaan piikatytön kanssa. Jos työkaverini ei olisi lukenut tätä ja sanonut hyväksi, olisin saattanut jättää lukemattakin, koska tuollainen triangeli ei ole suosikkiluettavaani. Mutta siis, tarina paljastuikin toisenlaiseksi!

Olikin kiinnostava nähdä millainen kuva Lempistä muodostui kolmen erilaisen sivustakatsojan kautta. Viljamille hän on ihana, täydellinen vaimo, niin kaukana miehen yläpuolella kaupunkilaistapoineen. Lempi tekee talosta taas kodin. Ellille Lempi on ylemmyydentuntoinen ämmä, avuton kaupunkilaisakka, joka vei Ellille tarkoitetun paikan Viljamin talosta. Siskolle Lempi on se huoleton isosisko, jonka perään piti aina katsoa, mutta jonka rohkeus innoitti Siskoa läpi tämän elämän. Samalla kun kolmikko pohtii Lempiä, he kertovat oman elämäntarinansa.

Kirjan ainoa heikkous oli sen loppu. Tätä on vähän vaikea selventää ilman juonipaljastuksia, mutta yritetään. Lukija tietää miten tarinassa kävi, mutta ainakin minä jäin kaipaamaan sen kuvaamista. Ihan viimeisessä kappaleessa viitataan tapahtumaan, joka olisi minun mielestäni ollut hyvä kirjoittaa auki. Se, ja Ellin tarinan loppu. Nyt tähän jäi vähän keskeneräinen tuntu.

Mutta muuten tämä oli todella vaikuttava esikoisteos. Toivottavasti Rytisalo kirjoittaa lisääkin!

Luettu myös mm.:

Luettua elämää, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A:n kirjablogi ynnä muut

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 05. a book set in your home state [19/40]

Kesäkooste

Hairahduinpa mukaan Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo haasteeseen! Luulisin saavani bingottua ainakin yhden rivin, toivottavasti enemmänkin. Viimekesäinen kirjabingo oli kiva, joten oikeastaan kaipasinkin sellaista tällekin kesälle.

Luetut & blogatut

Enni Mustonen: Ruokarouva
Leskirouva Ida Eriksson palaa sotaisaan Suomeen. Mukavaa arjen kuvausta, onneksi inhokki kieliongelmani oli suurimmaksi osaksi poissa.

Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa
Harperin kadonneen isosiskon tapaus selviää viimeinkin. Ihan hömppää, edellinen osa oli parempi.

Susan Ee: Angelfall
Penryn ja lopun aikojen enkelit. Parempaa nuorten dystopiaa ainakin ensimmäisen osan perusteella, pidin paljon Penrynistä.

Ina Westman: Syliin
Rönsyilevä tarina äitiydestä ja lapsenkaipuusta. Kaunis ja koukuttava kerronta, upposi vaikkei aihe sinänsä ole omaa elämää koskettava.

Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill
Päiväni murmelina Starship Troopersin tunnelmissa. Sarjakuvat ja niihin perustuva elokuva, yllättäen loput olivat ihan erilaiset.

Robin Stevens: Murder Most Unladylike
Murha tyttöjen sisäoppilaitoksessa vuonna 1934. Viehättävän vanhanaikainen miljöö, nuoret etsivätkään eivät ärsyttäneet ollenkaan.

Robin Stevens: Murder Most Unladylike

Robin Stevens:
Muder Most Unladylike
324 s.
Corgi Books 2014
Kirjastosta

This is the first murder that the Wells & Wong Detective Society has ever investigated, so it is a good thing Daisy bought me a new casebook.

Vuonna 1934 13-vuotiaat Daisy Wells ja Hazel Wong käyvät Deepdeanin tyttökoulua. Sisäoppilaitoksen arki muuttuu perin pohjin kun Hazel löytää tiedeaineiden opettajan neiti Bellin kuolleena. Ongelmia syntyy kun ruumis katoaa ennen kuin kukaan muu ehtii nähdä sitä. Onneksi sentään Daisy uskoo Hazelia, ja kaksikon ikioma, salainen etsivätoimisto alkaa selvittää ensimmäistä isoa juttuaan. Valitettavasti neiti Bellin murha ei jää ainoaksi, ja etsivätoimiston onkin epätoivoisesti yritettävä pysyä sekä murhaajan edellä että koossa. Murhatutkimus nimittäin koettelee tyttöjen välejä oikein kunnolla...

Olipas tämä herttainen kirja murhista huolimatta! En tiedä mikä, mutta jokin se vain näissä perienglantilaisissa sisäoppilaitoskirjoissa aina kiehtoo. Ehkä se on se ulkomaiden eksotiikka, eiväthän tuollaiset koulut ole Suomessa kovinkaan yleisiä. Ajatus siitä, että myös asut koulukavereidesi kanssa on mielenkiintoinen. Tosin myös sen verran ahdistava, että en sitä itse haluaisi kokea. Tarinassa tuodaan hyvin esiin se, miten pienet piirit koulussa on. Kaikki haluavat olla jotain, mutta toisaalta massasta ei saa erottua olemalla liian älykäs. Suosituilla tytöillä on omat ihailijapiirinsä, joiden palvonta on osittain romanttistakin. Koulussa on vain nuoria ja teini-ikäisiä tyttöjä, joten kyllähän siinä suhteita heidän välilleen syntyy. Yksi mainitaan ihan suoraankin. Lisäksi on yksi opettajien välinen suhde, jota Daisy ja Hazel eivät nuoruuttaan ymmärrä romanttiseksi.

Kivana lisänä tässä kirjassa oli tuo historiallinen puoli. Se ei tullut esille mitenkään osoittelevasti vaan luonnollisena osana tarinaa. Tietenkään Daisyllä ja Hazelilla ei ole kännykkää tai tietokonetta, muistiinpanot tehdään käsin ja puhelinta saa käyttää vain tyttöjä lohikäärmeen lailla valvovan matroonan luvalla. Ehkä se herttaisin osuus kirjasta oli juuri tuo tyttöjen oma salainen kerho. En ole mitenkään erityisesti perehtynyt nykyajan lasten harrastuksiin, mutta en ainakaan omastani muista tuollaista kerhoilua. Se oli sellaista, mitä luki kirjoista ja wanhasta ajasta. Mukavasti se on tuotu nykylukijankin eteen tässä. 

Jos etsii tuosta historiallisesta puolesta jotain negatiivista, sitä oli Hazelin kohtaama rasismi. Se oli hyvin kuvattu vaikka ei sinänsä miellyttävää luettavaa ollutkaan. Hazel on siis hongkongilainen ja aikalaisilleen eksottinen orientaali, joka on sen vuoksi aina se toinen, erilainen. Hän onkin kateellinen Daisylle, joka on niin perienglantainen kultatukkainen aatelisneito kuin voi olla (ainakin päälle päin). Ei siksi, että haluaisi eroon omasta kulttuuristaan vaan siksi, että Daisy ei koskaan joudu miettimään samoja asioita kuin hän.

Tarinaltaan kirja oli varsin vauhdikas. Kirja oli nopealukuinen ja Hazel kertojana viihdyttävä. Murhajuoni oli jopa aivan looginen, mutta murhaajan sinänsä perusteltu motiivi tuli täysin puskan takaa. Sitä ei pohjustettu mitenkään vaan se täräytettiin yhtäkkiä lukijan eteen. Olin vähintäänkin yhtä hämmästynyt kuin Daisy ja Hazel, jotka muuten olivat oikein onnistuneita päähenkilöitä. Yleensä en juuri siedä kirjojen lapsineroja, mutta näillä tytöillä oli tarpeeksi muitakin piirteitä. Etenkin omasta mielestään niiiiiin nerokas Daisy olisi ärsyttävä jos kirjaa ei olisi kerrottu Hazelin näkökulmasta. Hän huomaa Daisyn viatkin, etenkin ne joita Daisy ei haluaisi myöntää olevan olemassakaan.

Haasteet.:

* Kesäbingo - menneisyyteen sijoittuva kirja
* Reading Challenge 2016 - 27. a murder mystery [18/40]

Elokuva & sarjakuva: Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill

Edge of Tomorrow
2014

Hiroshi Sakurazaka & Takeshi Obata:
All You Need Is Kill
osat 1 & 2
208 s./osa
Punainen Jättiläinen 2015

Kaikki lainattu kirjastosta

Olen päivänä muutamana jutellut työkaverini kanssa scifileffoista. Hän vinkkasi muun muassa tätä Edge of Tomorrow-leffaa, jonka muistankin hämärästi isoista elokuvajulisteista. Leffa jäi kuitenkin katsomatta, koska Tom Cruise. Minun on nykyään erittäin vaikea nähdä leffan hahmo Tom Cruisen läpi. Työkaverini mukaan  tomcruisemaisuus ei kuitenkaan paistanut tässä mitenkään häiritsevästi läpi, koska hänet oli viisaasti pistetty raskaan taisteluvarustuksen sisään. Samassa keskustelussa kävi ilmi, että leffa perustuu All You Need Is Kill-mangaan, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna ja joka löytyi kirjastostakin. Lainasin koko kasan ja siinähän se ilta sitten menikin.

Kummankin idea on siis se, että avaruusoliot rellestävät ympäri maailmaa ja ihmiset taistelevat epätoivoisina niitä vastaan. Etulinjassa taistelee eliittisotilas Rita Vrataski, jonka vertaista ei ole. Tarinan päähenkilö on kuitenkin mies, kuinkas muutenkaan, joka olioita vastaan taisteltuaan kuolee ja herää yllättäen uudelleen henkiin taistelua edeltävänä päivänä. Pian käy ilmi, että myös Rita Vrataski on elänyt aikasilmukassa. Eli homman nimi on päiväni murmelina, mutta murmelit ovatkin verenhimoisia avaruuden ötököitä.

Mietiskelin miten muotoilisin tämän tekstin ja päädyin siihen, että vertaan muutamaa olennaista osaa.

Henkilöt

Mangassa miespäähenkilö on Keiji Kiriya, nuorehko japanilainen rivisotilas. Aikasilmukka palauttaa hänet aina ensimmäistä taistelua edeltävään aamuun, jolloin häntä hiukkasen jännittää edessä oleva koetus. Elokuvassa sama tyyppi on Tom Cruise majuri William Cage, aikamies joka kuuluu Yhdysvaltojen PR-osastoon. Aikasilmukka palauttaa hänet aamuun, jona hän huomaa joutuneensa vastoin tahtoaan taistelujoukkoihin. Näistä kahdesta Keiji on se, joka oikeasti haluaa olla sotatantereella. Cage sen sijaan haluaa olla mahdollisimman kaukana taisteluista. Keijiä kouluttaa hänen kersanttinsa, Cagen taas pieksää taistelukuntoon Rita. Vaikka Cagen tarina onkin aika tyypillinen ja testosteronia tihkuva nössöstä ramboksi tarina, pidin hänestä enemmän.

Sekä leffan että mangan naispäähenkilö on amerikkalainen Rita Vrataski. Mangassa 22-vuotias, elokuvassa kolmenkympin paikkeilla. Elokuvassa hänen taustastaan ei kerrota mitään, mutta mangassa siihen paneudutaan enemmän kuin Keijin historiaan. Leffa-Rita sai mainetta ja kunniaa aikasilmukkaan jouduttuaan, mutta manga-Rita oli eliittisotilas jo ennen silmukkaa. Mielenkiintoisin ero oli mielestäni se, että elokuvan Rita oli joutunut aikasilmukkaan vain kerran ja pullahtanut ulos sieltä vahingossa. Mangan Rita sen sijaan on käynyt läpi monta aikasilmukkaa omasta tahdostaan ja kykenee siihen edelleen. Hänen strategiansa on hyvin yksinkertainen ja juurikin se, jonka Cage oppii elokuvassa: taistele sama taistelu niin monta kertaa, että opit voittamaan sen. Hahmona pidin enemmän manga-Ritasta, mutta Emily Blunt oli elokuvan parasta antia.

Avaruuden ötökät, mimeetit

Huomattavasti pelottavampia elokuvassa, jossa ne ovat erittäin nopeita lonkeroisia lieroja. Mangassa ne ovat isoja palloja, joilla on epätasaiset hampaat. Hui sentään.

Mangassa niiden kyky manipuloida aikaa on kuitenkin mielestäni mielenkiintoisempi. Leffassa mimeeteillä on samanlainen kollektiivinen mieli kuin mehiläisillä, ja parvea johtava omega resetoi päivän aina kun arvokas alfa-yksilö tapetaan. Cage ja leffa-Rita saivat saman kyvyn kun heihin roiskui alfan verta, ja mimeetit jahtaavat heitä veren perusteella. Mangassa myös mimeetit muistavat mitä edellisellä kerralla tapahtui ja käyttävät aikasilmukkaa taisteluiden voittamiseen samaan tapaan kuin Rita & Cage oppivat tekemään. Keiji ja manga-Rita saavat saman kyvyn tapettuaan  vahingossa ns. palvelinmimeetin, joka on parven aikasilmukoita virkkaava yksilö ja jonka lähettämä signaali jää pyörimään heidänkin aivoihinsa. 

Elokuvan mimeetit olivat toki pelottavamman näköisiä, mutta mangan mimeetit olivat kuitenkin pelottavamman oloisia.

Tarinan loppu

Nämä olivat niin erilaisia, että jupisenpa niistäkin. Luvassa on siis juonipaljastuksia sekä elokuvaan että mangaan. Pilaan kaikki loppuyllätykset! 

Leffassa sekä Rita että Cage uhraavat itsensä lopputaistelussa tuhotakseen omegamimeetin. He onnistuvatkin siinä, mutta Cage uiskentelee sen verran omegan veressä, että onnistuu resetoimaan menneisyyden vielä kerran. Tarina päättyy onnellisesti maailmanrauhaan ja siihen, että hän tapaa jälleen Ritan ensi kertaa.

Mangassa Rita ja Keiji onnistuvat tuhoamaan palvelinmimeetin ja vapautumaan Keijin aikasilmukasta. Tai sitten eivät. Rita tiesi, että signaali jää kiertämään heidän välilleen ja että jomman kumman on kuoltava silmukan purkamiseksi. Viimeinen taistelu käydäänkin heidän välillään ja sen voittajaksi selviytyy Keiji. Ei sitä suoraan sanottu, mutta melkoisen selvää oli, että Rita hävisi tahallaan päästäkseen viimein eroon kirouksestaan. Aikasilmukointi ja ihmiskunnan pelastaminen jäävät Keijin vastuulle, sillä mimeetit mellastavat vielä muualla maailmassa.

Eli käytännössä elokuva pilasi dramaattisen tragedian ihan kokonaan. Ilmeisesti tuotantoyhtiö ei voinut vastustaa periamerikkalaista onnellista loppua, jossa urhea amerikkalainen sotilas pelastaa koko maailman.

Haasteet:

* Seitsemännen taiteen tarinat