Toukokooste

Aloitin toukokuussa hauskan kesähaasteen, Kirjakaapin kummituksen emännöimän kirjankansibingon. Oivallinen haaste sellaiselle, joka muutenkin jurnuttaa kansikuvista jatkuvasti. Saanpahan arvioida niitä ihan syystä!

Lisäksi hairahduin Idän pikajuna-kirjallisuushaasteeseen Milja Kauniston Synnintekijän myötä. Sen tapahtumathan sijoittuvat suurimmaksi osaksi Pariisiin. Saa nähdä miten pitkälle ehdin matkustaa vuoden loppuun mennessä. Bonushaasteena aion yrittää suorittaa haasteen oikeassa järjestyksessä.

Ja koska haasteita ei ole koskaan liikaa (hah! tässä on kyllä kyse itsehillinnän puutteesta), ajattelin katsoa jos saisin jotain luettua Hurja Hassu Lukija-blogin Agatha Christie-haasteeseen. Täytyy myöntää, että olen katsonut enemmän Poirot'a ja neiti Marplea telkkarista kuin olen lukenut Christien kirjoja. Jos saisin nyt paikattua edes vähän tätä aukkoa sivistyksessä.

 Toukokuun luetut & blogatut

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Identtisten näkijäkaksosten tarina 1400-luvun Suomessa. Viihdyttävä historiallinen romaani, johon ei olisi kannattanut ennakkoasennoitua romantiikkana.

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Vainajien viimeiset hetket näkevä Harper löytää yllättäen vanhalta hautausmaalta pikkutytön ruumiin. Kevyttä popcornia aivoille, sopii luettavaksi esimerkiksi urheilua katsoessa.

Jussi Siirilä: Barrikadikesä
13-vuotias Maya joutuu mukaan tosi-TV-sarjaan ja mumminsa aktivistipuuhiin. Hauska nuortenromaani, jonka päähenkilö on fiksu ja ilmeisen filmaattinen tyttö.

Milja Kaunisto: Synnintekijä
Olavi Maununpoika taistelee syntisiä ajatuksiaan vastaan keskiajan Pariisissa. Olihan se teksti ronskia ja roisia, mutta ah niin ihanaa Miraclea olisi voinut kehua sitäkin enemmän.

Cheryl Strayed: Villi vaellus
Nuori nainen vaeltaa jalan noin 2 000 kilometriä ja löytää itsensä. Erinomainen ja jännittävä matkakertomus sekä tarina surusta selviytymisestä.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
69-vuotias perheenäiti katoaa Soulin metroasemalla ja hänen elämänsä alkaa avautua koko perheelle. Kaunis ja surullinen tarina rakkaudesta ja äideistä.

Tupa ryskyi, parret paukkui: Suomen kansan rivot runot
Kell' on kyrpä, ottakaat käteen, pankat ketä keritkät. Tätä lukiessa mielikuvat siveistä ja hillityistä esivanhemmistamme rapisevat kummasti.

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta
12-vuotiaan Mayan kesäloma katkeaa pienoiseen perhekriisiin ja isän pelastamiseen. Barrikadikesästä tuttu Maya on edelleen reipas ja nokkela, ja kirja ihanaa kesälukemista.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita
Kotimainen kauhunovellikokoelma. En tykännyt millään tavalla, täynnä kliseitä ja sanomista kertomisen sijaan.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Olavi Maununpoika sekaantuu Ranskan politiikkaan ja kaipaa Miraclea. Keskiajan poliittinen juonittelu on niin kiehtovaa ja olen kyllä ihan koukussa tähän sarjaan.

Toukokuun luetut & bloggaamattomat

Ei mitään. Hyvä minä!

Tosin vieläkin tuossa pöydällä syyllistää vielä tuo Timo Parvelan Sammon vartijat-sarja. Haastan itseni kirjoittamaan siitä kesäkuun aikana.


Hamassa tulevaisuudessa

Olen onnistunut ilmoittamaan itseni kaikenlaisiin haasteisiin, ne kun näyttävät aina niin kivoilta. Yritän edistyä jos en kaikissa niin ainakin suurimmassa osassa kesäkuun aikana.

Jos mitään aivan vastustamatonta ei tule vastaan, yritän olla toistaiseksi lainauskiellossa. Minulla on nyt lainassa yhdeksän kirjaa, jotka näyttävät sen verran mielenkiintoisilta etten raskisi niitä palauttakaan. Jos selviän niistä, minulla olisi sitten taas puhdas (vertauskuvallinen) pöytä, jolle kasata uutta luettavaa. Tämä voi tosin tarkoittaa sitä, että haasteet eivät etene niin nopeasti kuin ajattelin, mutta kaikkeahan ei voi saada.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Milja Kaunisto: Kalmantanssi
399 s.
Gummerus 2014
Kirjastosta

Ulkona on taas alkanut sataa lunta, niin minulle kerrotaan.

Ja vielä viimeinen toukokuulle, sitten olen ajantasalla sen suhteen mitä olen tässä kuussa lukenut. Minun piti vaania Kalmantanssia kirjastosta koko viikko ennen kuin sain sen. Kaikki kappaleet olivat lainassa, mutta onnistuin nappaamaan nopeakiertoisen niteen heti kun se palautui. Trilogian päättävä Piispansormus on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pitäähän nämä tietenkin lukea järjestyksessä.

[Luvassa on sitten juonipaljastuksia tästä ja sarjan edellisestä osasta! Vielä ehdit kääntyä pois!]

Olavi on palannut pohjoiseen Suomeen otto(hah! aivan varmasti on biologinen isä!)isänsä Maunu Tavastin luo. Hän saa pian oman seurakunnan ja mitäs hän ensimmäisenä tekeekään? Nai naimisissa olevaa, lapsetonta naista kirkon alttarilla. Tietenkin hän syyttää tästä paholaista, eihän nainen voi yksin olla niin ovela, että hankkii haluamansa lapsen tavalla tai toisella. Olavi tunnustaa syntinsä piispa Maunulle ja saa sitten tilaisuuden lähteä takaisin Ranskaan opiskelemaan. Ah niin ihana Miracle ei ole palannut Sorbonnen yliopistoon, kiitos Olavin uhkauksia, ja itsensä ruoskimisen ohessa Olavi sekaantuu tahtomattaan Ranskan politiikkaan. Hän saa tehtäväkseen kuulustella vangittua kansankiihottajaa ja tunnettua mieheksi pukeutujaa, Lorrainen neitoa Jehannea.

Synnintekijästä totesin, että olihan se ronski ja rietas, mutta että se ronskius ja riettaus alkoi jo hiukan puuduttaa tarinan edetessä. Tässä osassa sitä onkin paljon vähemmän ja Olavin uusi bestis/piikki lihassa, munkki Johannes, viettää enemmän aikaa naisten hameiden alla kuin Olavi itse. Kun Olavi viimein tapaa Miraclen ja he päätyvät itse asiaan, kohtaus on yllättävän pelkistetty ja jopa harras. Enemmän tunnetta kuin seksiä, pitkällisen odotuksen täyttymys eikä mitään satunnaista karvaisiin suonsilmäkkeisiin sukeltelua suonikas miehinen elin tanassa.

Rietastelun sijaan tässä osassa on enemmän poliittista juonittelua, josta tykkäsin todella paljon. On sekä katolisen papiston sisäisiä juonia että Ranskan kruunun perässä juoksevia tahoja. Nostan oikein suurta ja hienoa hattua Kaunistolle siitä hyvästä, että hän on kirjoittanut kirjaan monia älykkäitä ja kiinnostavia naishahmoja. On rouva Birgitta, joka höynäyttää Olavia totaalisesti. On edelleen ah niin ihana Miracle, jota nähdään harmillisen vähän. On Jolanda Aragonialainen, joka pelaa sekä piispoilla että aatelisilla kuin shakkinappuloilla. Lisäksi on vielä Madame Augustine, joka ei ole yhtä älykäs tai niin mahtava, mutta varsin sympaattinen kuitenkin. Ja muutama muu vähemmän tärkeä nainen. Olisi varmasti ollut hyvin helppo kirjoittaa aikakaudelle sijoittuva kirja, jossa on vain minimimäärä valjuja naishahmoja. Olavin alentuvasta ja epäilevästä näkökulmasta huolimatta naiset näyttäytyvät kirjassa vahvoina ja itsevarmoina.

Jehanne tosiaan puuttuu tuosta naishahmojen listasta. En nyt ole ihan varma pidänkö siitä, että historiallisesti niin merkittävä nainen onkin tässä kirjassa mies. Toisaalta sukupuolilla leikittely on olennainen osa näitä kirjoja, joten siinä suhteessa se sopii tarinaan loistavasti. Olisipa muuten mielenkiintoista saada Jehanne ja Miracle samaan huoneeseen keskustelemaan! Pidin siitä, että Olavin reaktio Jehannen salaisuuteen ei ollut katoilta raikuva "Herra varjele, kuka alentuisi sellaiseen, onko hän mies ollenkaan????". Siihen mennessä hän on jo oppinut sen verran, että tietää ihmisten joutuvan joskus tekemään omituiselta kuulostavia valintoja. Valinta ei tosin tietenkään ollut Jehannen. En tainnut mainitakaan miten paljon pidin Jolandasta. Hän ei ole miellyttävä, mutta hän on hyvin kiehtova. Ajatukseni kulkevat samoja ratoja Beatrixin suhteen.

Lämpenin jopa Olaville tarinan edetessä. Nyt kun asiaa mietin niin tämä johtui luultavasti siitä, että Olavi alkoi viimeinkin nähdä itsensä rehellisesti ja luopua korskean kukon tyhjistä elkeistä. Hän ymmärtää ettei ole laatikon terävin veitsi, eikä vihaa niitä teräviä partaveitsiä niin naisia tai naiseksi pukeutuvia kuin ovatkin. Hän ymmärtää ettei itsesäälissä rypemisellä saa mitään aikaan. Olavi on selvästikin sitä tyyppiä, joka tarvitsee jonkun osoittamaan mitä pitää tehdä tai ainakin näyttämään suuntaa, ja sitten hän tekee sen hyvin. Ei hän ole tyhmä, mutta suurimman osan ajasta hän on liian saamaton saadakseen mitään aikaan. Tsemppiä, Olavi, kyllä se siitä!

...Taisipa olla aika sekava teksti. Innostuin kirjasta niin, että päässäni risteilee ihan liikaa ajatuksia sitä koskien. Maltan tuskin odottaa Piispansormuksen lukemista. Se on paksu kirja ja tästä voi päätellä, että Olavi onnistuu jälleen kerran tyrimään suhteensa Miracleen. Voi sitä Olavia.

Luettu myös mm: Anna minun lukea enemmän, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja vaikka missä muualla.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen kertomuksia

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen  tarinoita
278 s.
Osuuskumma 2015
Kirjastosta

- Katsokaa, mitä löysin mökin ullakolta, kun etsin sieltä patjoja, Osku huudahti.

Painiskelin pienen moraalisen ongelman kanssa ennen kuin päätin kirjoittaa tästä kirjasta. Blogini tarkoitus ei missään nimessä ole mollata tai pilkata kirjailijoita, tai koettaa lannistaa heitä kirjoittajina. Sitä suuremmalla syyllä jos kyseessä on kotimainen kirjailija, koska on olemassa se realistinen mahdollisuus, että he lukevat tekstini. Toisaalta en myöskään halua pyydellä anteeksi mielipiteitäni. Kirjat eivät kuitenkaan ole niin kuoleman vakava asia, ja mielipiteet ovat aina subjektiivisia makuasioita. Ei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Jos jokin tarinassa ei toimi, haluan kertoa sen ihan samoin kuin haluan ihastella niitä asioita, jotka toimivat.

Niinpä sitten päätin, että tässä blogissa kerron myös rehellisesti jos en pidä jostain kirjasta. Toivon etten astu tällä kenenkään varpaille tai pahoita kenenkään mieltä kovin pahasti. Jos tuntuu siltä, että nyt alkaa mieli pahoittumaan, kannattaa lopettaa kyseisen tekstin lukeminen.

Ja tämä pitkä alustus siksi, että en tosiaan tykännyt tästä kirjasta millään tasolla. Tai no, kirjassa on hieno kansi ja painojälki on muutenkin erinomaista. Se on myös nopealukuinen, mikä on syy siihen, että ylipäätään luin sen loppuun asti kun odottelin Hercule Poirot'a alkavaksi telkkarista. Siinäpä ne. Lukukokemuksena kirja oli kuin lässähtänyt pannukakku, joka oli kaiken lisäksi tehty vanhoista munista.

Syy, miksi kirja oli niin nopealukuinen, ei ole positiivinen sekään.

Ville ajoi metrolla Gamla Staniin. Pilvet olivat väistyneet hetkeksi. Auringonpaiste häikäisi metron hämärään tottunutta Villeä. Läheisestä kahvilasta leijui vastapaistetun kanelipullan tuoksu.

(s. 159)

Joka ainoa novelli on kirjoitettu tuohon tapaan. Odottaisin löytäväni tuollaista kerrontaa esimerkiksi selkokirjoista tai lasten kirjoista. En tällaisesta tavallisesta, ei erikoisryhmille kirjoitetusta aikuisten kirjasta. Lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, minkäänlaista tunnetta niissä ei ole havaittavissa niin henkilöiden kuin ilmapiirinkään osalta.

Tämä on suuri puute novelleissa, jotka kuitenkin ovat kauhukertomuksia. Luen harvemmin kauhua, koska mielikuvituksellani on paha tapa laukata villinä ympäri aitausta, hypätä aidan yli ja jatkaa matkaa kohti horisonttia. Parhaat kauhukertomukset ovat niitä, joissa lukija voi tuntea päähenkilön pelon ja odottaa sydän kurkussa mitä pimeästä paljastuukaan. Niissä kauhua kuvaillaan päähenkilön kautta: miten Pertin on pyyhittävä hikoavia käsiään housuihinsa, miten hänen niskaansa käyvä tuulenvire saa karvat nousemaan ja suun kuivumaan jne.. Ei vain sanota, että nyt Perttiä pelottaa. Näistä novelleista ei välittynyt minkäänlaista tunnetta. Kaikki kerrotaan tuollaisella töksähtelevällä, kliinisellä tyylillä. Yhtä hyvin olisin voinut lukea ostoslistaa.

Eikä mikään novelli tarjonnut mitään uutta juonellisesti. Niitä peruskauhujuttuja, joissa on jo moneen kertaan nähtyjä vampyyrejä, vanhoja tuttuja egyptiläisiä kirouksia ja tavanomaisia kuolleiden junia. Lopun "yllätyskäänteen" näki aina yhtä selvästi kuin vastaantulevan junan. Tarinoissa ei niinkään ripoteltu hienovaraisia vihjeitä kuin osoiteltiin niitä jättikokoisilla välkkyvillä nuolilla. Jokainen, joka on ikinä millään lailla tutustunut kauhuun genrenä, tietää varmasti heti mikä on jonkun salaisuus tai mitä luolasta paljastuu.

Lisäksi tarinoiden henkilöt olivat läpeensä epämiellyttäviä silloin kun heistä sai mitään irti. Kyseenalainen kunniapalkinto menee Rautakihlojen Olaville, joka on pyrkyri, sieppaaja, raiskaaja, kiristäjä ja pettäjä. Ei paljon heru sympatioita hänelle.

Että niin. En suosittelisi tätä kenellekään. Olen pohtinut pitkään ja hartaasti sitä, kenelle nämä on tarkoitettu luettavaksi. Analyysini alustava tulos on se, että kohdeyleisönä ovat nuorehkot miehet, jotka lukevat erittäin vähän. Mahdollisesti he ovat myös kasvaneet kiven alla, joten kaikki kauhukliseet ovat heille ennestään tuntemattomia.

Luettu myös mm.: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Mustemaailmani, Satun luetut . Heidän lukukokemuksensa vaikuttavat olleen positiivisemmat kuin minun. Ehkä olen ainutlaatuinen, kärttyinen lumihiutale tämän kirjan suhteen?

Haasteet: 50 kategoriaa - 12. a book of short stories || I Spy - 14. senses || kirjankansibingo - eläin

Kuten sanoin, kansi on hieno ja sen perusteella kirjan otinkin mukaani.
Komea korppi, joka sulautuu pääkalloon. Kiva fontti sekä pää- että
alaotsikoissa. Siinä sen näkee, että kansi voi pettää ja pahasti.

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta
112 s.
Gummerus 2008
Kirjastosta

Matkatavaroitamme ei näy, kuljettimen hihna ei liiku.

No ei siinä kauaa mennyt ennen kuin luin Barrikadikesää edeltäneen sarjan osan. Kaipasin jotain kevyttä ja hauskaa lukemista, ja ajattelin tämän sopivan siihen lukufiilikseen. Sopihan se. Tämä on oivallista kesälukemista, suosittelisin siinä 9-10-vuotiaille sekä tällaisille sydämeltään ikinuorille lukijoille.

Kirjassa selvitetään heti aluksi, se mikä minua hieman vaivasi Barrikadikesässä. Mayan nimi on tosiaankin Maya, kiitos taiteilija-äidin kiinnostuksen vanhoja kulttuureja kohtaan.

Itse tarina alkaa suoraan tapahtumien keskeltä. Vaikka 12-vuotias Maya aavistikin Kreikan lomasta tulevan erittäin nolon, perheriitaa hän ei sentään odottanut. Isä ja äiti lyövät vetoa keskenään, ja vaihtavat osia. Isä heittäytyy boheemiksi taiteilijaksi, äiti alkaa tuijottaa tiukkana aikatauluja. Eräänä kauniina aamuna isä on kadonnut jättäen jälkeensä huolestuttavan viestin.

Paperiin on raapustettu tekstiä lennokkaalla tyylillä, jonka tunnistaa vain vaivoin isän käsialaksi. Tuttu säntillinen ote on kateissa, ja tilalla on taiteellisen suttuista tajunnanvirtaa. Isä kertoo lähteneensä muutamaksi päiväksi maaseudulle, koska kaupunki tukahduttaa hänen sisäisen lapsensa. Takaisin hän palaa heti kun on löytänyt sielunsa. Allekirjoituksen viereen on piirretty kukka. 

Isän huippumoderni kännykkä nököttää hylättynä tiskupöydällä, ilmeisesti luontoon palaava villimies ei tarvitse sitä enää.

(s. 33)

Äiti vannoo pärjäävänsä ilman isääkin ja alkaa vainota karjalaisrouvien lomaryhmää kulttuurikohteet mielessään. Maya löytää rannalta uuden ystävän, kreikkalaispoika Kostasin, jolta hän kuulee huolestuttavia uutisia isästä.

Tämä kirja rakentuu samaan tapaan kuin Barrikadikesä. Jokainen yksittäinen osa on ihan uskottava. Tiukkapipoinen isä vaihtaa vapaalle? Niin sitä lomaillessa pitää. Äiti haluaa jakaa kulttuurielämyksiä muiden kanssa? Johan toki. Maya ystävystyy paikallisen pojan kanssa? Joo-o. Paikallinen, varsin muhkea mummo pitää yllä kuria ja järjestystä? Uskottavaa. Osien muodostama kokonaisuus on sekä absurdi (ei näin paljon kommelluksia voi oikeasti tapahtua) että looginen (näillä palasilla voi). Ja todella hauska, totta kai.

Tykkään edelleen Mayasta todella paljon. Hän on järkevä ja toimelias tyttö, joka on ilmeisen tottunut vanhempiensa omituisuuksiin. Isä ja äiti ovat noloja, mutta minkäs sille voi. Sen kanssa on vain elettävä. Äidistä ei ole apua isän pelastamiseksi, joten se on tehtävä itse. Kostas on ihan kiva, mutta Mayalla on tärkeämpääkin tekemistä kuin pönkittää hänen miehistä itsetuntoaan.

Toivottavasti Siirilä kirjoittaa Mayasta vielä lisää samalla reippaalla otteella! Tällaista kirjallisuutta olisi kiva nähdä myös pojille kirjoitettuna. Ei niin, että pojat eivät voisi tätä lukea (kiva olisi jos lukisivat! sopii oikeasti myös pojille!), mutta tyttö päähenkilönä on monille aivan liian suuri este.

Luettu myös mm: Luettua elämää, Iltalukemista

Haasteet: 50 kategoriaa - 29. a book set somewhere you've always wanted to visit || I Spy - 6. places || kirjankansibingo - keltainen

Ihanan kesäinen kansi. Sisällöstä se ei juuri kerro, mutta tunnel-
masta kyllä. Olen hieman pettynyt siihen, että Barrikadikesän kansi
on aivan erilainen kuin tämä. Sarjoissa pitäisi aina olla yhteneväi-
set kannet, sanoo kauhea kansinipottaja.

Tupa ryskyi, parret paukkui: Suomen kansan rivot runot

Tupa ryskyi, parret paukkui:
Suomen kansan rivot runot
115 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Kansanrunous on suomalaisille rakasta ja tärkeää.

Millainen kuva meillä yleensä on Kalevalasta ja/tai 1800-luvun suomalaisista? Edellinen on täynnä sekä eeppisiä seikkailuja että itserakkaita sankareita, jälkimmäiset olivat haudanvakavia tosikkoja ainakin kuvien perustella. Pönötyskuvat johtuivat vanhojen kameroiden valotusajasta: kohteiden oli oltava liikkumatta pitkän aikaan, jotta kuva onnistuisi. Vaikea siinä on pitää tekohymyä yllä monta minuuttia. Kalevala taas on kansantarina maailman alkuajoita, joten kyllähän sitä eeppisyyttä ja sankareita pitää olla. Siistiä eeppisyyttä toki, olihan 1800-luvun loppupuolisko sentään viktoriaanista aikaa. Kaiken piti olla siveää ainakin päälle päin.

Mutta mitäs sitten on vakavan kansarunon takana? Mitä Lönnrot ei voinut ottaa mukaan Kalevalaan ettei olisi saanut siveyden sipulien vihoja niskaansa? Oikea vastaus on pornoa ja rietastelua. En nyt muista mistä tämän bongasin, mutta ihan uteliaisuuttani oli pakko lainata ja lukea. Jos joku järkyttyi Milja Kauniston kirjoista, älköön missään nimessä lukeko tätä. Olavi Maununpojan kiemurtelut himojen aallokoissa jäävät tälle toiseksi. Elimistä ja akteista puhutaan hyvin suorasukaisesti.

Sen sijaan jos kiinnostaa tietää millaista se sensuroitu kansanrunous oli, suosittelen tätä lämpimästi. Kyllä siinä karisevat mielikuvat vakavista ja puhdasmielisistä esivanhemmistamme. Seksiä ajateltiin, harrastettiin ja käytettiin runojen ja loitsujen aiheina arkielämässä. Eikä vain seksiä. Jostain syystä ihmisillä oli syvä kiinnostus myös ihmisten eritteitä kohtaan. Monessa runossa kaaressa lentää muutakin kuin vittu, ja siihen vittuun taas tungetaan muutakin kuin kyrpä. Itse yllätyin iloisesti siitä, että runoissa ei ole vain miesten haluja hameen alle naisten ollessa pelkkiä uhreja ja panopuita. Naisetkin saavat haluta ja saada, eikä sitä pilkata sen enempää kuin miestenkään haluja (no, näitä kyllä pilkataan aika paljonkin, mutta tietynlaista tasa-arvoisuutta siis tässä hain).

Pienenä lisähaasteena kehottaisin mahdollisia lukijoita muistelemaan sekä Kalevalan runomitan että Ievan polkan sävelen. Sitten kuvitelkaa miten Lönnrot ja kumppanit ovat istuneet esimerkiksi tätä kuuntelemassa:

Kun mä nussin nuorna
miesnä,

paneskelin poikana ollessa,

niin orret notkui,

parret paukkui, 

vuoliaiset voivotteli.

(s.83)

Haasteet: kansikuvabingo - punainen

Olen nähnyt tälle kirjalle omia silmiäni enemmän miellyttävänkin
kannen. Muistaakseni se oli musta-ruskea-valkoinen. Tämä
oli aika tylsä, enkä ole ihan 100% varma mitä noilla mustilla
kuvioilla ajettiin takaa. Se toinen kansi on nätimpi, mutta kyllähän
tämä erottuu hyllystä.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
(Ommarul putakhae, 2008)
209 s.
Into 2015
Kirjastosta

Äiti katosi viikko sitten.

Oikeastaan tämä pohjoisempana asuminen harmittaa vain siksi, että kaikki kiinnostavat kirjailijavierailut ovat aina Helsingissä Mikään tai kukaan kiva ei juuri koskaan tunnu löytävän tietään tänne. Kyllä me kulttuurista ja kirjoista tykkäämme Kehä Kolmosen ulkopuolellakin. Esimerkiksi tämän kirjan kirjoittaja, Kyung-sook Shin, näkyy olevan Helsingissä 7.-11.6.. Ei mitään mahdollisuutta päästä sinne. Kertokaa miten kivaa oli, kaikki jotka menevät kuuntelemaan häntä. Varmasti on kiinnostavaa. Ei niin, että olisin katkera tai mitään...

Olisin kovasti halunnut nähdä ja kuulla kirjailijaa, koska kirja on kerrassaan mahtava. Shin on kirjoittanut näennäisesti pienistä asioista suuren ja surullisen koskettavan kirjan. Tarinan alussa neljän lapsen äiti, 69-vuotias Park So-nyo, katoaa Soulin metroaseman ruuhkassa. Hänen aina edellä kiiruhtava aviomehensä päästää irti vaimonsa kädestä ja huomaa vasta liikkuvassa junassa, että vaimo ei olekaan mukana. Mies ja pariskunnan lapset ryhtyvät etsimään äitiään, ja pikkuhiljaa äidin salaisuudet alkavat paljastua.

Täytyy sanoa, että päädyin melkein vihaamaan kaikkia kirjan henkilöitä paitsi äitiä ja nuorinta tytärtä. He ovat koko elämänsä ajan kohdelleet äitiä kuin kodinkonetta, joka vain antaa ja antaa ja antaa eikä koskaan tarvitse mitään. Kukaan ei ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan haluaako äiti jotain tai onko hän onnellinen.

"Mitä väliä sillä on, pidänkö keittiöstä vai en? Homma oli pakko hoitaa, joten hoidin sen. Eihän teillä muuten olisi ollut ruokaa ettekä olisi päässeet kouluun. Ei ihminen voi tehdä vain sitä, mistä pitää. Tietyt asiat on pakko hoitaa, halusi tai ei. - - Jos teet vain sen, mitä haluat, kuka tekee sen, mitä et halua tehdä?"

(s. 55)

Etenkin perheen isä sai raivoni nousemaan. Mies on saamaton häntäheikki, joka juoksee jatkuvasti muiden naisten perässä ja jättää perheensä kuukausiksi kerrallaan. Äiti olisi ansainnut niin paljon parempaa. Surullisintahan koko kirjassa on se, että on niin kovin todenmukainen. Ei vain Etelä-Koreassa tai menneisyydessä, jolloin uusi sukupolvi muutti maalta kaupunkiin jättäen vanhemmat taakseen. Ihan nyky-Suomessakin on paljon vanhuksia, jotka ovat antaneet kaikkensa lapsiensa edestä, ja jotka nyt ovat vanhuudessaan yksin ja unohdettuina. Äidillä on mies, joka ei välitä. Lapset, jotka pitävät harvakseltaan yhteyttä. Perhe, joka ei näe mitä hän on uhrannut heidän eteensä eikä ole kiinnostunut hänestä ihmisenä. Vain nuorin tytär antaa eikä vain ota, ja siksipä pidin hänestä toiseksi eniten. Äitiä rakastin kuten koko kirjaa.

Kirjan kertojaääni yllätti minut positiivisesti vaikka se vähän erikoisempi olikin. Tarina nimittäin kerrotaan useimmiten yksikön toisessa persoonassa. Ainakaan minulla ei ollut hankaluuksia pysyä kärryillä siinä, kenestä nyt puhuttiinkaan. Pidin valinnan luomasta tunnelmasta: en nyt suorastaan kuvitellut itseäni kirjan sinuksi, mutta jotenkin olin kuitenkin lähempänä häntä kuin kirjan kertojia yleensä. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tämä yleistä korealaiselle kirjallisuudelle, yleistä Shinin tuotannolle vai vain yksittäinen valinta juuri tälle teokselle? 

Joka tapauksessa tämä oli niin surullisen ihana ja valloittava, että lukisin erittäin mielelläni lisää Shinin kirjoja. Tämä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani ja jos oikein ymmärsin, se on käännetty suoraan koreasta suomeksi. Monet muut kielet ovat tehneet käännöksensä englanninkielisestä kirjasta, joten hatun nosto suomalaiselle kustantajalle! Käännöksestä kääntämisessä menee aina enemmän hukkaan kuin alkuperäisestä kääntäessä. Mielestäni on aivan mahtavaa, että suomennoksen eteen on nähty sen verran vaivaa, että on etsitty koreaa osaava kääntäjä. Otan toki kehuni takaisin jos olen ymmärtänyt väärin ja kirja onkin käännetty englannista...

Luettu myös mm.: Ullan luetut kirjat, P.S. Rakastan kirjoja, PrinsessaLife

Haasteet: kirjankansibingo - nainen

Kansi miellyttää minun silmääni vaikka se ei
kovin erikoinen olekaan. Nainen on kovin
surumielinen ja haikea, mikä sopii kirjaan.

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Cheryl Strayed: Villi vaellus
(Wild. From Lost to Found on The
Pacific Crest Trail, 2012)
408 s.
Like 2013
Kirjastosta

Puut olivat korkeita, mutta minä tuijotin niitä alaviistoon jyrkältä vuorenrinteeltä Pohjois-Kaliforniassa.

Tämä kuuluu sarjaan "töissä kehuivat ja oli pakko lainata". Työkavereilta saa erinomaisia kirjavinkkejä! Joita voi sitten loogisesti suositella asiakkaillekin, tätä täytyy ehdottomasti mainostaa kun tilaisuus tulee. Aika usein nimittäin hetken paikalla harhaillut asiakas tulee kysymään hyvää kirjaa. Ihan mikä vain hyvä kirja, mistä itse pidät? Se on joskus sellainen "öööö, no tuota"-hetki, minkä vuoksi olenkin laatinut mieleeni lyhyen vinkkilistan ihan aikuisia varten. Tämän kirjan lisään ehdottomasti tuolle listalle.

Villi vaellus on omaelämäkerrallinen matkakertomus, jossa vaellus itsessään sijoittuu vuoteen 1995. 26-vuotias Cheryl Strayed on menettänyt äitinsä syövälle muutamaa vuotta aiemmin. Äidin kuoleman jälkeen Cherylin elämä lähti lapasesta, koska hän ei osannut käsitellä suruaan millään tavalla. Kuvioihin astuivat uskottomuus ja huumeet, joita seurasi avioero. Samaan aikaan Cheryl sisaruksineen alkoi irtaantua toisistaan. Päätös lähteä vaeltamaan Pacific Crest Trail oli rämäpäinen ja epätoivoinen. Kun ei ole enää mitään menetettävää, on aika etsiä itsensä.

Erinomaisen kirjan tunnistaa siitä, että viimeisen sivun käännettyään ajattelee vain "niin. niin se on". Sellainen tyytyväinen olo kuin olisi juuri syönyt erinomaisen aterian. Tämä oli sellainen kirja. Tämä on sekä äärimmäisen mielenkiintoinen vaellustarina että kertomus siitä, miten eräs nainen oppi käsittelemään suruaan ja hyväksymään suuren menetyksen. Se on myös rakkauslaulu Cherylin äidille.

Minä pidin eniten kirjan vaellusosuuksista. En lakannut hetkeksikään ihailemasta sitä, miten sitkeä ja rohkea Cheryl oli. Hän lähti reitille yksin ja ilman minkäänlaista kokemusta vaeltamisesta, ja käveli loppujen lopuksi yli 1 770 kilometriä (noin puolet PCT:sta) järjettömän painava reppu selässään ja kauheat kengät jalassaan. Kirjassa kerrotaan rehellisesti miten hirvittävän rankka urakka se oli, ja miten huonosti Cheryl oli siihen valmistautunut. Vaellus oli täynnä verta, hikeä ja jos ei nyt suolenpätkiä niin ainakin ihon riekaleita. Se oli fyysisesti erittäin kuluttava ja henkisestikin rankka, olihan Cheryl suurimman osan ajasta ihan yksin keskellä villiä luontoa. Vaarana olivat paitsi luonnon pienet ystävät (mustakarhut, kalkkarokäärmeet, paahtava helle yms.) myös toiset matkailijat. Suurin osa Cherylin kohtaamista vaeltajista oli mukavaa ja yhtä köyttä vetävää porukkaa, mutta mahtui mukaan yksi pelottavakin tilanne.

Epätoivon hetkistä huolimatta kirja on pohjimmiltaan positiivinen. Vaelluksen päätyttyä Cheryl on sekä fyysisesti että henkisesti vahvempi kuin koskaan. Matkan alussa hän tolkuttaa itselleen jatkuvasti ettei pelkää, että hänellä ei ole vara pelätä kaikkea vaan hänen on mentävä rohkeasti eteenpäin. Lopussa hänen ei tarvitse edes ajatella tätä, se vain on totta koko ajan.

Lisäksi kirja oli välillä todella hauska. Kaikkea sitä voi vaelluksella sattuakin.

Kuu loisti taivaalla ja nukuin ulkona suojapeitteeläni.

Olin herännyt, koska tunsin pienten viileiden käsien taputtelevan minua hellästi. Pienet viileät kädet todellakin taputtelivat minua hellästi.

Ja sitten tajusin jotain, minkä rinnalla kuukin kutistui: pienet viileät kädet eivät olleet käsiä vaan satoja pieniä viileitä mustia sammakoita.

Pieniä viileitä limaisia mustia sammakoita, jotka hyppivät kaikkialla päälläni.

(s. 258)

Minä olisin samassa tilanteessa kirkunut niin, että karhutkin kaikkoavat...

Luettu myös mm.: Kirjoista, Kirjakirppu, Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket

Haasteet: 50 kategoriaa - 19. a book based on a true story  || kirjankansibingo - kengät

No okei, tuossa on vain yksi kenkä, mutta se on hyvin merkittävä
kenkä! Simppeli kansi, ei kovin kutsuva. Näyttää erilaiselta kun
kirjan on lukenut ja ymmärtää, miksi kenkä on hyvä kansikuva
juuri tälle kirjalle.