Oikeastaan tarkoitukseni oli lukea tämä vasta viikonloppuna, mutta menin vilkaisemaan kirjan alkua heti kun sain sen käsiini ja tarina imaisi mukaansa. Lukaisin koko kirjan heti kun tulin töistä kotiin.
Tästä jäi jotenkin sellainen tunnelma, että luin juuri sopivan mittaisen aikuisten sadun, vaikka tämä ei toki satu ollutkaan. Maagista realismia kylläkin.
Ollaan siis menneisyydessä, jossain tarkemmin määrittelemättömässä vuodessa. Suomalainen kansanusko ja ovat hetken aikaa olemassa rinnakkain. Pienessä talossaan kekriin valmistautuva Valpuri ei pidä outona sitä, että hän uskoo yhtä aikaa Neitsyt Maarian siunaukseen ja metsässä eleleviin haltioihin.
Tämä on näin jälkikäteen katsottuna ollut uskonnollisesti jännää aikaa. Valpurin elämä ja uskomukset eivät tunnu olevan ristiriidassa keskenään ja minua alkoi lukiessani suorastaan harmittamaan, että hänellekin tärkeät kansanuskon perinteet syrjäytetään pian vieraslajin vuoksi.
Joka tapauksessa kansanusko on suurin syy siihen, ettei Valpuri hätkähdä niin kovin kovasti metsästä ilmestyvää muukalaista. Mies on pukeutunut oudosti, käyttäytyy oudosti eikä osaa edes puhua kunnolla. Hauska yksityiskohta olikin se, kun mies ilmoittaa puhuvansa suomea ja Valpuri miettii, mitä "suomi" edes on.
Valpuri hoivaa mieleltään selvästi järkyttynyttä miestä kekrin ajan. Ehkä hän on metsän kansan lähettämä? Tai ihan vain vinksahtanut mierolainen? Lukijalle on alusta asti selvää, mikä jutun juju on, mutta kirjan lumous syntyykin siitä ettei Valpuri tiedä. Hänellä on vain oman elämänsä konteksti sanoittaa ja ymmärtää miestä, ja asiat, jotka ovat lukijalla ahaa! -hetkiä, eivät sano hänelle mitään.
Pidin kovasti Valpurista ja kirjan maailmasta. Luontoa ja eläimiä kuvataan kauniisti ja luontevana osana Valpurin elämää. Hänellä on uuhensa ja Keväänsä, metsä ja meri, joissa riittää ihmeitä. Valpuri on myös kirjoitettu taitavasti: hän ei missään vaiheessa vaikuta yksinkertaiselta tai tyhmältä, eikä kansanusko tunnu lapselliselta.
Miten kekriyön humalasta syntyvät kevään mahlanjuoksut ja omenankukat, miä jo näin sen! Ja uuhien riemun kun astelemme yksissä tuumin vihottavaan rantaan ja lampaiden saareen. Papujen nuoret varret kaalimaan mustassa mullassa, elonkeltaisen otrapellon, siestarlaisten turpiat tummuvat marjat. Koko kylän läpi läikähtävän sadonkorjuun onnen. Minkä tähden minun mieleni aina juoksee kohtalon eteen, ensin sen tielle ja sitten sen taakse, miksei se osaa pysyä siinä mikä on tässä ja nyt?
(s. 28-29)
Ison hatun nosto myös kirjan kielelle! Noin ylipäätään tekstin rytmi on kaunis, mutta tämän wanhan sanaston eteen on varmasti täytynyt tehdä paljon tutkimustyötä. Kaikkia sanoja en edes ymmärtänyt, mutta ei se lukemista haitannut.
Kirjan tiedot:
Liisa Kaski: Marras. SKS Kirjat 2026. 192 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti