Marie Lu: Legend

Marie Lu: Legend
295 s.
Penguin Books 2013
Kirjastosta

My mother thinks I'm dead.

Olen etsiskellyt nuorten dystopiaa, jonka maailma ei saisi minua iskemään päätäni epätoivoisena pöytään. Turhan monille kirjailijoille tuntuu riittävän se siisti idea, jota ei sitten ajatellakaan yhtään pitemmälle. Kirjojen maailma seisoo niin huteralle pohjalla, että aivastuskin kaataisi sen ja lisäksi hevoset juoksevat logiikan aukkojen läpi harjat hulmuten. Siinäpä syitä, miksi esimerkiksi suurta suosiota niittänyt Outolintu jäi minulta kesken.

Yhden kirjan perusteella on vaikea sanoa miten huteran tai tukevan maailman Marie Lu on tässä rakentanut, mutta toivossa on hyvä elää. Toistaiseksi en kompastunut suuriin epäloogisuuksiin, jos kohta tässä oli yksi silmien pyörittelyä aiheuttanut juonenkäänne.

Eli homman nimi on se, että hamassa tulevaisuudessa Day-niminen poika on oikea superrikollinen, jota Tasavallan armeija jahtaa kun muilta puuhiltaan joutaa. Maailmassa riehuu rutto, joka iskee etenkin köyhiin alueisiin. Yllätys yllätys, Dayn perhe asuu sellaisella ja hänen pikkuveljensä sairastuu. Lääkettä hankkiakseen Day turvautuu murtopuuhiin, mutta valitettavasti kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Samaan aikaan kultalusikka suussaan syntynyt June lopettelee yliopistoa/armeijakoulutustaan kypsässä 15 vuoden iässä. June on nero, ainoa joka on saanut Tasavallan missäliekokeessa täydet pisteet. Hänen isoveljensä Metias sysää juonen liikkeelle olemalla väärässä paikassa väärään aikaan. Yleisen terrorismin lisäksi Day halutaan nyt kiinni myös murhasta, ja June alkaa jahdata häntä kosto silmissä kiiluen.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja olisi ollut paljon parempi ilman tuota pakollista romanssia. Sen olisi voinut korvata orastavalla ystävyydellä, tämä kun on trilogian ensimmäinen osa. Aikaa romanttisille lätinöille olisi ollut kahdessa muussakin kirjassa. Tässä olisi ihan hyvin voinut keskittyä molempien kohdalla veljien suremiseen. Mutta ainakaan tässä ei ollut kolmiodraamaa! Junea toki kosiskelee kömpelösti toinenkin jannu, mutta June ei hänestä suuremmin välitä.

Kirjan maailmaa ei avata ja tavata tässä kovinkaan paljoa, mistä minä kyllä tykkäsin. Eihän Dayllä ja Junella ole mitään syytä esitelmöidä maailmastaan, koska kaikki on heille itsestään selvää. Tasavalta, entinen Yhdysvallat, muistuttaa poliittiselta rakenteeltaan suuresti Pohjois-Koreaa. Maata on johtanut noin 40 vuotta Elector Primo, jonka kuvan on löydyttävä jokaisen kodin seinältä. Primo valitaan yhä uudelleen virkaansa vaaleilla, joissa hän taitaa olla aina ainoa ehdokas. Yhteiskunnan rikkaat asuvat kaupunginosissa, joissa on enemmän ruokaa ja sähköä kuin köyhissä kortteleissa, mutta esimerkiksi sähköä ei siltikään ole tarpeeksi ympärivuorokautiseen valaistukseen. Kuulostaa varsin pjongjangmaiselta. Ruton lisäksi Tasavallan jatkuvana ongelmana ovat Siirtokunnat, joiden kanssa se on sotinut jo pitkän aikaa, sekä Patriooteiksi itseään kutsuvat Tasavallan ikiomat kapinalliset.

Kirja on kerrottu sekä Dayn että Junen näkökulmasta. Kertojaäänet ovat erilaiset ja lisäksi kumpikin on saanut oman fonttinsa. Dayn fontti ei miellyttänyt minun silmiäni. Day ja June ovat tietenkin suorastaan ärsyttävän nokkelia ja täydellisiä, mutta asennoiduin tähän jo kirjaa aloitellessani ("kuuluu tyyliin, teeskentele vaikka että samanlaisia neroja on muissa maissa pilvin pimein"), joten se ei oikeastaan häirinnyt ollenkaan. Tykkäsin Junesta enemmän ja todella paljon siitä, että hän oli juuri niin hyvä kuin hänen piti maineensa perusteella ollakin. Ärsyynnyn aina suuresti jos naishahmon sanotaan olevan erinomainen asioissa X ja Y, ja sitten mieshahmo on kuitenkin parempi ja nainen jää taustalle. June sai juonia ja toimia ihan yksin, ja tehokkaasti hän sen tekikin.

Se mieleeni jäänyt typerä juonenkäänne on myös juonipaljastus, joten loikkaa seuraavan kappaleen yli jos et halua tietää sitä!

Day näkee ruton vaivaamilla alueilla numerosarjoja, joissa ei ole mitään järkeä. Jotenkin hän kuitenkin päättelee niistä, että Tasavalta levittää ruttoa tahallaan. Siis mitä? En sitten millään käsitä miten hän päätyy tuohon (tietysti oikeaan) johtopäätökseen tai miksi se edes oli edes sisällytetty kirjaan. Sillä ei nimittäin ole juonen kannalta mitään merkitystä, koska Day joutuu lukkojen taakse eikä tee tiedolla mitään muuta kuin angstaa muutaman sivun lisää. June selvittää asian ihan itse ja paljon loogisemmalla tavalla. Olisiko se nyt ollut niin kauheaa jos June olisi kertonut Daylle missä mennään?

Mutta siis, tämä on kelpo dystopiaa joka ärsytti huomattavasti vähemmän kuin monet muut vastaavat. Pitää odotella, että saan joskus jatko-osat käsiini.

Luettu myös mm.: Yöpöydän kirjat, Tarinoiden syvyydet

Haasteet: kirjankansibingo - abstrakti kuvio

Tylsempää kantta saa hakea. En vieläkään ymmärrä
mikä tuo kuvio on olevinaan? Jokin tasavallan sym-
boli vissiin. Älkääkä antako tuon kuvan hämätä, sitä
piti vähän muokata kun valaistus oli kuvaamishetkellä
huono. Oikeasti kansi on tummempi eikä kiiltele.

Heinäkooste

Jee, jotain tuli blogattuakin!


Luettu & blogattu

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Ida emännöi topakasti 1900-luvun alun Helsingin taideseurapiireissä. Mukavaa arjen historiaa, mutta Idan kaksikielisyys toteutettiin mielestäni varsin kömpelösti.

Matt Sewell: Pöllöt - yöllisiä ystäviämme ympäri maailman
Maailman söpöin pöllökirja! Oikeasti.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad #01-05
John Blacksad, film noir-tyylinen etsivä joka sattuu olemaan myös iso musta kollikissa. Turhan amerikkalaista ja noiria omaan makuuni, mutta upeaa piirrosjälkeä katselee mielellään.

Milja Kaunisto: Piispansormus
Olavin ja Miraclen rakkaustarina päättyy poliittisten juonittelujen maustamana. Pidin todella paljon koko sarjasta ja katkeransuloinen loppu olikin täydellinen sille.


Luettu & bloggaamatta

Taas Deadman Wonderlandia, joka kuukausi kuitenkin tulee uusi osa. Lisäksi ostin ja luin Titaanien sodan kaksi ensimmäistä osaa. Olen senkin sarjan lukenut englanniksi, mutta uteliaisuuttani ostin suomennoksen. Taidanpa ostaa loputkin, käännös ja painosjälki olivat hyviä ja niin on sarjakin.

Kirjoista Marie Lu´n Legend, Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska sekä Sateenkaaren alla. Kaikista on raakilepostaukset valmiina, mutta loppuun asti en ole niitä ehtinyt raapustaa.


Hamassa tulevaisuudessa

Bloggaukset noista kolmesta kirjasta. Tällä hetkellä minulla on kesken kirja Suomen somalit, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja vetävästi kirjoitetulta.

Milja Kaunisto: Piispansormus

Milja Kaunisto: Piispansormus
470 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Tahdon muistaa sinusta kaiken.

Luin tämän jo kesäkuun alkupuolella, mutta kirja pääsi vasta nyt tänne blogiin asti.  No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tämä oli niitä kirjoja, joiden lukemista odotin oikeasti ja innokkaasti. Kauniston trilogia osui ja upposi, ja maltan tuskin odottaa nähdäkseni mitä hän seuraavaksi kirjoittaa.

[Vaikea kirjoittaa mitään ilman juonipaljastuksia sekä tästä kirjasta että koko trilogiasta, joten älä jatka lukemista jos et halua lukea niitäkin!]

Kalmantanssin luettuani arvelin, että Olavi onnistuu taatusti tyrimään suhteensa ah niin ihanaan Miracleen. Niinhän siinä tietysti kävikin. Miraclen linnassa laiskistunut, pulskistunut ja tylsistynyt Olavi alkaa maalata piruja seinille, ja tulee puolivahingossa aiheuttaneeksi Oudinetin kuoleman. Kun tämä selviää Miraclelle, hän potkaisee Olavin armotta pihalle. Olavi laahustaa Pariisiin, josta hän ei ikävä kyllä löydä selkärankaansa. Epätoivon syövereihin päästään kunnolla kun Olavi kuulee, että Oudinetin kuoleman vuoksi Miraclen salaisuus paljastui ja hänet poltetaan noitana roviolla. Huonosti menee ja siltikään Olavi ei ole vielä löytänyt tynnyrin pohjaa. Välttääkseen opiskelua ja työntekoa hän myy itsensä Jolanda Aragonialaiselle Sorbonnen rehtorin tittelistä. Mikään ei ole ilmaista ja Jolanda haluaa, että Olavi käväisee paitsi äänestämässä kirkolliskokouksessa myös murhaamassa samalla reissulla kuningatarta kiusaavan munkki Martin le Francin.

Luettuani tämän mieleeni jäi jostain syystä kirkkaasti se, että sarjan ensimmäisen osan irstailusta ei oikeastaan ole enää tietoakaan. Seksiä on vähän ja enimmäkseen sitä harrastavat muut kuin Olavi, joka laittaa oman kiinnostuksen puutteensa vanhenemisen tiliin jo kypsässä kolmenkympin iässä. Mielestäni vähemmän rivo meno sopi paremmin tähän kirjaan, jossa pointtina eivät enää olleet Olavin nuoruuden toilailut vaan poliittiset juonittelut joihin hän jatkuvasti onnistuu kompastumaan. Synnintekijän jatkuva rietastelu oli lisäksi mielestäni hieman puuduttavaa luettavaa eikä tässä ollut ollenkaan sitä ongelmaa.

Ja niin muuten, nytpäs voinkin sanoa, että tiesinpäs! Olavi oli kuin olikin Maunu Tavastin poika. :D Olisin kovin mielelläni nähnyt sen keskustelun, jossa Maunu kertoo totuuden Olaville. Sen selviäminen Miraclelle kirjoitetussa kirjeessä ei ollut yhtä vaikuttavaa. En muutenkaan oikein lämmennyt niille kirjan lopun monille kirjeille. Kaipa minä vain halusin lisää dramatiikkaa ja kyynelvirtoja, jotka olisivat tapahtuneet siinä silmieni edessä sen sijaan, että niitä kuvattiin kirjeissä.

Olavin ja Miraclen kohtalossa oli sekä darthvadermaisen "NOOOOOOOOOO!!" reaktion aiheuttava että sellainen, jonka luettuani myhäilin tyytyväisenä. Prinsessasatujen "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka"-loppu olisi ehkä suorastaan pilannut kirjasarjan, joten onneksi siltä vältyttiin. Tällainen katkeransuloinen loppu oli paljon parempi ja olihan se myös rohkea veto Kaunistolta. Minua kieltämättä hieman hermostutti siinä vaiheessa kun Olavi veteli viimeisiään ja Miraclea ei vieläkään näkynyt. Jännitys säilyi viime hetkiin saakka. Siinä ihan viimeisessä kappaleessa olikin sitten sitä jotakin, vähän niin kuin mansikka kakun päällä.


Luettu myös mm.: Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kirjavaras ja monet muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 16. a book from an author you love that you haven't read yet

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad #01-05

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido:
#01 Kissa varjoisilta kujilta, 2006
(Quelque part entre les ombres, 2000)
#02 Valkoinen valtakunta, 2007
(Arctic-nation, 2003)
#03 Punainen sielu, 2008
(Âme rouge, 2005)
#04 Hiljainen helvetti, 2010
(L'Enfer, le Silence, 2010)
#05 Amarillo, 2013
(Amarillo, 2013)
Arktinen Banaani
Kirjastosta

Joskus minusta tuntuu, että toimistoni sijaan olen saapunut jonnekin menneen sivilisaation raunioihin. Syynä ei ole siellä vallitseva sekasorto, vaan pikemminkin se, että kaikki muistuttaa minua siitä sivistyneestä olennosta, joka joskus olin.

Eksyn harvemmin sarjakuvapuolelle, mutta tässä päivänä muutamana harhailin siellä hyllyttämässä. Sattuipa silmääni sarjakuva-albumi, jonka synkässä kannessa tuijotti iso musta kissan naama. No tokihan sitä piti sitten katsoa tarkemmin ja kun kaikki sarjan osat olivat hyllyssä, nappasin ne mukaani.

Näiden idea on varsin film noir-mainen. On yksinäinen yksityisetsivät, jonka ympärillä pörrää kauniita ja kohtalokkaita naisia. On mutkikasta politiikkaa, korruptiota, seksiä ja veristä väkivaltaa. Erona noir-elokuviin on se, että tässä kaikki hahmot on kuvattu eläiminä. John Blacksad on kannen iso musta kissa, oikea komistus tässä maailmassa. Juonen kannalta tärkeiden hahmojen laji kertoo jotain kyseessä olevasta hahmosta, joten pahikset oli hieman valitettavasti erittäin helppo bongata muiden joukosta. Lisko on pahis, hevonenkin yleensä, ja kissat ovat tietenkin hyviksiä (jee!).

Jokainen albumi on oma tarinansa ja käsittelee eri aihetta. Aiheet on nostettu noir-perinteestä ja noin yleensäkin 1940-luvun Amerikan ilmapiiristä. Joukosta löytyy esimerkiksi rasismia perinteiseen KKK-malliin (Valkoinen valtakunta, josta pidin vähiten) sekä sirkuselämää (Amarillo, joka taisi olla loppupeleissä suosikkini). Nämä eivät siis ole mitään kevyttä ja hilpeää kesälukemista. Luin kaikki viisi albumia yhteen menoon ja loppupuolella se alkoi jo hieman kaduttamaan. Olisin varmasti saanut näistä enemmän irti, jos olisin lukenut nämä yksitellen ja jättänyt itselleni aikaa sulatella lukemaani. Lisäksi täytyy sanoa, että en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Amerikan historiasta tai noirista tyylinä. Näissä oli niin selvästi amerikkalainen ilmapiiri ja asenne, että ne eivät oikein kolahtaneet minuun. Noir tunki kaiken läpi, niinhän oli tarkoituskin, mutta synkkä maailmanlopun tunnelma ei oikein istunut keskelle kesää. Hyvin kirjoittettuja ja etenkin piirrettyjä, mutta minä en ole näiden kohdeyleisö. Silti piti lukea jokainen osa eli kyllä nämä silti sen varran hyviä ja kiinnostavia olivat!

Mitä pitemmälle näitä luin, sitä enemmän minua alkoi vaivata sukupuolten väliset erot piirrostyylissä. Ensinnäkin kaikki naishahmot ovat niin sanottuja nättejä eläimiä. Kissoja, kauriita, siroja koiria ja sen sellaisia. Yhden kirahvin bongasin, mutta vain huvittavana taustahahmona. Mieshahmoja sen sijaan on vaikka minkälaisia. On kissoja, koiria, hevosia, liskoja, lintuja, melkein mitä vain paitsi ötököitä (onneksi, lukeminen oliis loppunut jättihämähäkkiin...). Miehet saivat olla omituisia ja vastenmielisiä, mutta naiset olivat vain kauniita. 

Mihin liittyen, toiseksi: jos unohdetaan kahdella jalalla käveleminen, peukalot jne. niin jokainen mieshahmo on hyvin pitkälti lajinsa näköinen. Hevosella oli hevosen turpa ja pöllöllä linnun nokka, jääkarhun pää oli ihan jääkarhun pään näköinen. Myös kokoerot saattoivat olla huomattavia. Naishahmot sen sijaan olivat enimmäkseen saman näköisiä kuin Aku Ankan Karhukopla ja Teppo Tulppu. Nättejä eivätkä minkään minun tuntemani eläimen näköisiä. Lajin tunnisti ehkä korvista ja näin lähinnä kauriiden ja kissojen kohdalla.

Kauniit naiset toki kuuluvat film noirin vakiokalustoon, mutta minua tuo alkoi ärsyttämään.

Luettu myös mm.: Kujerruksia, Lukemisen kartasto

Haasteet: 50 kategoriaa - 40. a graphic novel

Matt Sewell: Pöllöt - yöllisiä ystäviämme ympäri maailman

Matt Sewell: Pöllöt - yöllisiä ystäviämme
ympäri maailman
(Owls, 2014)
128 s.
Atena 2015
Kirjastosta

Kaikki rakastavat pöllöjä - niin yksinkertaista se on!

Tämä tarttui mukaani nuorten tietouutuuksista söpöytensä vuoksi. Siis katsokaa nyt tuota kantta, vaikka kuva aika pieni onkin. Pieniä suloisia pöllöjä! Minä olen sitä lajia, jonka aivot lentävät välittömästi narikkaan jos näköpiirissä on ihana eläin. Järkevää keskustelua on turha odottaa kun suustani pääsee lähinnä "Kuka on ihana? Sinä olet ihana! Pienet tassut/kaviot/evät ja kaikki!! :D :D :D" -tyylistä hihitystä. Jotkut höpsähtävät ihmisvauvoista, minä puolestani suloisista* eläimistä.

*Suloisia eivät ole esimerkiksi hämähäkit ja muut ötökät. Jos niitä tulee näköpiiriini, haluan välittömästi liiskata ne. Tai jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin haluan jonkun muun liiskaavan ne mahdollisimman kaukana minusta.

Ja voi että tässä kirjassa onkin aivan ihanat kuvat! Näyttävät vesiväreillä maalatuilta, mutta en ole ihan varma asiasta. Katsokaa nyt:

Kalahuuhkaja (Bubo zeylonensis)
s. 58-59

Niin söpö!

Kirjassa esitellään viitisenkymmentä pöllölajia, ja jokaiselle sisäistä fanitytön kiljuntaa aiheuttaneelle kuvalle on oma tekstisivunsa. Tekstit eivät suinkaan ole kuivan asiallisia, vaan Sewell kertoo niissä kevyttä pöllötietoutta ja, no, vähän mitä sattuu. Joskus juttu meni niin sivuraiteille, että itse pöllöstä saattoi olla vain yksi lause. Pidin enemmän niistä jutuista, jotka liittyivät suurimmaksi osaksi kyseiseen pöllöön ja kertoivat esimerkiksi sen elinympäristöstä tai ulkonäöstä. Ehdoton suosikkini on huuhkajan esittelyn alku:

Kynnet kuin teurastajan koukut, siivet kuin kapakan ovet, niska massiivinen kuin turkkilaisella painonnostajalla.

(s. 70)

Kirjan lopussa on bongauslista, johon voi ruksia bongatut pöllöt. Käännökseen on huomaavaisesti merkitty ne pöllöt, jotka pesivät täällä Suomessa.

Pöllöistä ja söpöilystä tykkäävät, yrittäkää saada kirja käsiinne! Tämä on sellainen hyvän mielen kirja, jota katsellessa ei voi kuin hymyillä.

Haasteet: 50 kategoriaa - 14. a nonfiction book

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä
447 s.
Otava 2015
Kirjastosta

- Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni.

 

Olen lukenut Enni Mustoselta sekä tätä Idasta kertovaa sarjaa että tätä edeltäneen sarjan, Pohjatuulen tarinoita (?). Näiden perusteella suhtaudun uusiin mustosiin aika varautuneesti. Ongelmani kirjojen kanssa on se, että vaikka ne ovat aiheeltaan kiinnostavia ja loppujen lopuksi sujuvaa luettavaa, kerrontatyyli kuitenkin sisältää yhden inhokkini, jota ei kirjoissa pääse karkuun mitenkään. Sitä ei voi olla huomaamatta ja se toistuu jatkuvasti myös Emännöitsijässä.

- God natt, Ida, hän toivotti lopuksi hyvää yötä ja lähti kyökin ovesta.

(s. 80-81)

Ja tuo ei ollut edes sieltä häiritsevimmästä päästä. Kyllä täytyy olla olemassa parempikin tapa ilmaista millä kielellä kukin hahmo puhuu. Ida on vankasti kaksikielinen, sekä suomi että ruotsi sujuvat äidinkielenä. Miksi ihmeessä hän kiinnittäisi jatkuvasti tuolla tavalla huomiota siihen, millä kielellä hänelle puhutaan? Ei hänen tarvitsisi kääntää ruotsia suomeksi mielessään. En minäkään käännä englanninkielistä puhetta tai tekstiä suomeksi ajatuksissani, vaikka englantini ei todellakaan ole niin sujuvaa kuin sitä äidinkielenään puhuvalla. Tuollainen "[repliikki toisella kielellä]", jota seuraa joko "ahaa, [repliikki suomeksi], ajatteli Ida" tai "[repliikin suomennos leipätekstissä]" on minusta lukijana erittäin häiritsevää. Mieluummin luen sellaista tarinaa, jossa tehdään alussa selväksi, että esimerkiksi Albert puhuu koko ajan ruotsia jos ei toisin sanota, ja repliikit kirjoitetaan sitten suomeksi. Tai sitten sellaista, jossa repliikit kirjoitetaan toisella kielellä ja jätetään sitten suomentamatta ja selittämättä.

Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.

Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida  tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.

...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!


Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.

Haasteet: kirjankansibingo - fiktiivinen hahmo (ensimmäinen bingo tämän myötä!)

Koko sarjalla on mielestäni miellyttävät kannet. Idan
asema vaihtuu jokaisen kirjan myötä, ja jokainen kansi
kuvaa Idaa kyseisessä kirjassa. En ehkä valitsisi kirjaa
kannen perusteella, mutta kyllä se sisältöön sopii.

Kesäkooste

Hupsista heijaa, niin se bloggaaminen jäi kiireessä. Jäi kyllä lukeminenkin aika vähälle eli ei niin hirveästi olisi ollut kirjoitettavaakaan. En edes oikein tiedä mitä tein kesäkuussa, mutta ilmeisesti jotain kuitenkin kun aika on lentänyt ohi.

Nyt olen kuitenkin lomalla ja luulisi jostain löytyvän aikaa kirjoillekin!


Kesäkuun luetut & blogatut

Timo Parvela: Sammon vartijat-sarja
Ja ei muuta kuin Sampoa pelastamaan ja Louhi päihittämään. Vetävä varhaisnuorten/nuorten fantasiatrilogia, jossa seikkaillaan Kalevalan hengessä. (ja nämäkin on luettu huhtikuussa. mikä häpeä.)


Kesäkuun luetut & bloggaamattomat

Kirjat:

Milja Kauniston Piispansormus, Enni Mustosen Emännöitsijä ja Matt Sewellin Pöllöt. Näistä on kyllä tarkoitus kirjoittaa jahka ehdin! Hieman masentaa kun kokonaisen kuukauden lukusaldo on vaivaiset kolme kirjaa, joista yksi on vielä kuvitettu...

Sarjakuvat:

Uusin Nemi-albumi Kuin lumottuna sekä mangasarjojen Until Death Do Us Part'n seitsemäs osa ja Deadman Wonderlandin kahdeksas osa. Näistä en taida blogata sen kummemmin, mutta hyviä olivat molemmat. DW:n painojälki se jaksaa aina ihastuttaa.


Hamassa tulevaisuudessa

Suunnittelin tosiaan kirjoittavani noista kolmesta kirjasta kun ehdin. Niistä kuitenkin on jotain sanottavaakin.

Lukemistakin ajattelin taas harrastaa ja aloitinkin juuri Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Sattui silmään kirjastossa ja oli ihan pakko lainata. Ei mitenkään iloinen aihe, mutta hurjan kiinnostava. En ole perehtynyt nälkävuosiin aiemmin, joten tämän lukeminen menee suorastaan oppimisen puolelle.