lauantai 5. syyskuuta 2020

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Kansikuva.

 
Tämä kirja sai alkunsa jo syksyllä 2001.

Helena Jouppilan muistelmateos kertoo vuonna 1951 syntyneiden nelosten tarinan. Hilkka ja Eino Jouppilan yllättäen saamat neloset nousevat hetkessä otsikoihin. Kyseessä on harvinainen tapahtuma ja mikä erikoisinta, neloset jäävät henkiin. Helena, Martti, Erkki ja Jorma ovat ensimmäiset Suomessa syntyneet neloset, jotka selviytyvät hengissä aikuisuuteen asti.

Sodasta toipuvassa Suomessa neloset edustavat toivoa ja uutta alkua, mikä tulee kirjassa hyvin esille. Lapset ovat lehtien sivuilla pienestä pitäen ja ihmiset kerääntyvät katsomaan, kun nelikko esiintyy muotinäytöksessä. Kotona he saavat kuitenkin olla jokseenkin rauhassa, koska nettiä ja sosiaalista mediaa ei ollut olemassakaan. Mietin lukiessani, että tämä on varmasti ollut sikäli helpotus, että toimittajia ja somen ullataalasmaita ei ole ollut kyttäämässä joka ikkunan alla. Toista se olisi ollut, jos nykytekniikka olisi ollut kuvassa mukana.

Helena Jouppila kertoo kirjassa kipeästä lapsuudestaan ja kammottavasta äitisuhteestaan. Lehdille kauniisti poseeranneet lapset elivät kotona jatkuvassa äidin pelossa. Arvaamaton Hilkka teki lapsilleen niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Etenkin Helena, nelikon ainoa tyttö, sai tuntea nahoissaan äitinsä lyönnit ja pilkanteon. Oli aivan hirvittävää lukea siitä, miten Hilkka pyrki tuhoamaan tyttärensä itsetunnon ja nöyryyttämään häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla. 


Kävelen kori käsivarrella kohti ulko-ovea. Vilkaisen keittiön ikkunaa ja huomaan äidin hahmon. Porstuan hämärässä avaan oven tupaan. Astelen kohti keittiötä.

- Täs ois sulle mustikoita, henkäisen nopeasti keittiön oviaukossa.

Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:

- Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!

(s. 81)


Helena pohtii kirjan lopussa, mikä oli syynä äidin käytökselle. Hänellä oli selväsi mielenterveysongelmia, mutta arvelut äidin ehkä nuorena kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuntuivat minustakin todennäköisiltä. 

Vaikka kirjassa kuvataankin kauheaa lapsuutta, on se kuitenkin selviytymistarina. Helenan tukena ovat samassa talossa asuva rakas mumma, oma isä ja isän sukulaiset. Kaikki paitsi isä tietävät oikein hyvin, mitä talossa tapahtuu, mutta tuohon aikaan perheväkivaltaa peiteltiin vielä enemmän kuin nykyään. Mumma ja sukulaiset tarjoavat sentään nelikolle pakopaikan, kun tilanne kotona on aivan mahdoton. Jokainen nelosista löytää oman tiensä elämässä, vaikka äidin varjo kummitteleekin taustalla. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja ilahduin vielä erikseen, kun Helenan veljetkin saivat lopussa puheenvuoron. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väkevä puheenvuoro lastensuojelun puolesta. 1950-luvun tilanteesta on päästy jo pitkälle, mutta lastensuojelu ei liene koskaan valmis tai täydellinen asia. Suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vain ja resursseja lasten auttamiseksi on aina liian vähän.


Kirjan tiedot:
Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina | Docendo 2020 | 229 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjat kertovat, Kirjakaapin avain, Kirjarouvan elämää

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 31. kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla [44/50]

2 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä lastensuojelusta. Se tulee aina liian myöhään, joten puuttujien pitäisi heti tarttua tilanteeseen. Sekä äiti että lapset olisivat tarvinneet apua.
    Tämä kirja on lukematta, joten kiitos lukuvinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ajat ovat muuttuneet tuosta 1950-luvusta, mutta apua ei vieläkään saa (tai anneta) kaikille, jotka sitä tarvitsevat. :(

      Toivottavasti pidät kirjasta!

      Poista